Johtosääntö määrää valtasuhteet yliopiston sisällä
Johtosääntö on yliopiston ”perustuslaki”, jossa määritellään, kuinka yliopistoa johdetaan. Viime aikoina yliopistoissa on huolestuttanut keskusjohtoisuuden korostuminen yliopistodemokratian kustannuksella.
Teksti Anssi Bwalya kuvat istock
Kenellä on valta päättää yliopiston asioista? Vastaus löytyy yliopiston johtosäännöstä. Kullakin yliopistolla on oma johtosääntönsä, jossa kuvataan yliopiston toimintaa ohjaavat käytännöt ja päätöksentekoelimet.
Aihe voi tuntua yliopistolaisen arjen kannalta etäiseltä, mutta korkeakoulupolitiikkaan perehtynyt väitöskirjatutkija Paula Silvén Tampereen yliopistosta korostaa, että johtosäännöt ovat yliopistodemokratian kovaa ydintä.
Johtosäännössä määritellään, miten kaikkia yliopistolaisia koskettavia päätöksiä tehdään – olipa kyse sitten taloussuunnitelmasta, opetuksen kehittämisestä tai tutkimusyksiköiden uudelleenjärjestelyistä.
”Kun johtosääntöjä keritään auki, niin ne tulevat jokaista yliopistolaista lähelle tavalla tai toisella”, Silvén sanoo.
Hierarkiaa vai autonomiaa?
Johtosäännöissä toistuu kolme tahoa, joille valta yliopistossa jakautuu. Ylintä valtaa käyttää hallitus, joka päättää muun muassa yliopiston strategiasta ja budjetista. Hallituksen päätösten täytäntöönpanosta vastaa rehtori, joka johtaa yliopiston päivittäistä toimintaa yhdessä muun johtoryhmän kanssa.
Hallituksen ja rehtorin ohella merkittävää valtaa käyttää yliopistoyhteisön demokraattisesti valittu toimielin, yleensä yliopistokollegio, jossa on jäseniä yliopistoyhteisön eri ryhmistä: professoreista, muusta henkilökunnasta ja opiskelijoista.
Viime vuosina on keskusteltu vallan keskittymisestä hallituksille ja rehtoreille, mikä voi uhata yliopistodemokratiaa. Tampereen yliopiston hallintotieteiden professori Jari Stenvall arvioi vuonna 2022 Professoriliitolle tekemässään selvityksessä, että yliopistoyhteisöä edustavan toimielimen roolia tulisi vahvistaa lisäämällä sen tehtäviin muun muassa yliopiston strategian ja budjetin hyväksyminen. Myös Tieteentekijöiden liittokokous asettui viime syksynä samalle kannalle.
Stenvall kertoo pitävänsä yliopistojen autonomiaa ja demokratiaa itseisarvoina. Hallintotieteilijänä hän näkee kuitenkin yliopistoyhteisön päätösvallan turvaamisen perusteltuna myös hyvän johtamisen kannalta.
”Hierarkkinen johtaminen ei yliopistoympäristössä toimi”, Stenvall toteaa.
Yliopistoyhteisöllä on käsissään paljon välineitä, joilla estää vallan keskittymisen yliopiston sisällä – työtä pitää vain tehdä yhdessä.
Keskusjohtoinen malli ei sovi autonomiaa vaativaan akateemiseen työhön. Stenvall uskoo, että ylimmän johdon suorempi tilivelvollisuus yliopistoyhteisölle parantaisi niin henkilöstöjohtamista kuin tutkimuksen laatuakin. Tilivelvollisuutta voitaisiin lisätä esimerkiksi antamalla yliopistokollegiolle oikeus rehtorin tai hallitusten jäsenten erottamiseen, jos nämä eivät nauti kollegion luottamusta.
Paula Silvén arvioi yliopistojen nykyisen johtamiskulttuurin heijastelevan yhteiskunnassa laajemmin näkyvää managerialismia, jossa painottuvat lyhyen aikavälin tulokset ja tiivis taloudellinen ohjaus. Tehokkuusvaatimukset ja keskusjohtoisuuden lisääntyminen voivat ruokkia toisiaan: suorituspaineiden yltyessä yliopistoyhteisön on vaikea löytää aikaa ja voimavaroja yliopistodemokratiaan osallistumiseen.
Yliopistojen johtosääntöjä raamittaa yliopistolaki. Nykyistä, vuonna 2010 voimaan tullutta lakia säädettäessä yliopistoille lupailtiin lisää autonomiaa. Silvénin mukaan yliopistot ovatkin nyt selkeämmin vastuussa omasta taloudestaan, mutta samalla yliopistoyhteisön itsemääräämisoikeus yliopiston asioissa on kaventunut. Lisäksi taloudellinenkin autonomia on osin nimellistä, kun sekä yliopistolaki että rahoitusmallit alleviivaat yliopiston vastuuta valtionhallinnolle.
Johtaa voi toisinkin
Moni yliopisto on juuri päivittänyt tai päivittämässä johtosääntöään. Esimerkiksi Lapin yliopistossa otettiin viime vuoden alussa käyttöön uusi johtosääntö. Yliopiston rehtori Antti Syväjärven mukaan uudistuksella haluttiin saada yliopistoyhteisön ääni monipuolisemmin kuuluviin päätöksenteossa, vahvistaa hyvän hallinnon periaatteita ja kehittää akateemista johtamista. Syväjärvi painottaa yliopistoyhteisön osallisuutta. Uudistettuun johtosääntöön on esimerkiksi lisätty kirjaus hallituksen ja yliopistokollegion säännöllisistä tapaamisista.
”Pyrimme tekemään sellaisia ratkaisuja, joissa yliopiston toimielimiltä odotetaan yhteistyötä, keskustelua ja keskinäistä kuulemista”, Syväjärvi kertoo.
Syväjärvi ei silti näe tarvetta ulottaa kollegion valtaa esimerkiksi yliopiston strategian ja budjetin hyväksymiseen. Päivitetty johtosääntö ja nykyinen yliopistolaki tarjoavat toimivan perustan yliopiston vuorovaikutteiseen ja osallistavaan johtamiseen. Johtoryhmän ja muun yliopistoyhteisön välillä on Syväjärven mukaan hyvä ja välitön keskusteluyhteys – vaikka rehtori onkin ensisijaisesti tilivelvollinen hallitukselle, ei kollegiolle.
Kasvatustieteen yliopistonlehtori Lenita Hietanen kokee Syväjärven tapaan, että keskustelut yliopistoyhteisön eri tahojen välillä sujuvat Lapin yliopiston arjessa luontevasti silloinkin, kun asioista ollaan eri mieltä. Hietanen kuitenkin toivoisi, että ylempi johto kutsuisi henkilöstöä aktiivisemmin mukaan päätöksentekoon ja järjestäisi enemmän yhteisiä keskustelutilaisuuksia. Yliopistolaisten työmäärä on usein suuri ja työ luonteeltaan pirstaleista. Yksittäiset sähköpostiviestit ja sisäiset tiedotteet johtamisjärjestelmän uudistuksista voivat mennä tämän kaiken keskellä ohi.
Niin ikään Lapin yliopistossa työskentelevä mediakasvatuksen professori Heli Ruokamo pitää johtosääntöuudistusta riittämättömänä. Uuteen johtosääntöön on kyllä lisätty kirjauksia kollegion ja hallituksen yhteisistä kokouksista, mutta sääntömääräinen yhteiskokous kerran vuodessa ei vielä paljon muuta asioita. Vallankäyttö säilyy yliopistossa edelleen keskusjohtoisena: rehtori esittelee, hallitus päättää ja yliopistoyhteisö toteuttaa.
”Olisi hyvä, jos kollegiolla olisi osallistumismahdollisuus myös hallituksen kokousten valmisteluun, nyt me luemme pöytäkirjoista päätöksiä”, Ruokamo kiteyttää.
Jari Stenvall pitää johtosääntöuudistuksia ja aiheesta käytävää keskustelua tervetulleena. Merkittävämpi muutos johtamisjärjestelmissä vaatisi kuitenkin hänestä yliopistolain avaamista. Vaikka johtosääntöjen yksityiskohdissa ja rehtoreiden johtamistyyleissä on eroja, toistuu Suomen yliopistoissa Stenvallin mukaan hierarkkinen johtamisrakenne. Rahoitusmallin ohella yliopistolaki rajaa liiaksi yliopistojen omaehtoista kehittämistä.
Myös Paula Silvén toivoo yliopistolakiin muutoksia yliopistodemokratian vahvistamiseksi. Vallan hajauttamista voidaan silti tehdä nykyisenkin lain voimassa ollessa. Mikään ei esimerkiksi estä rehtoria pyytämästä tiedekuntaneuvostolta esitystä tiettyyn asiaan ja toimimaan sitten neuvoston esityksen mukaan. Yliopistoyhteisöllä on käsissään paljon välineitä, joilla estää vallan keskittymisen yliopiston sisällä – työtä pitää vain tehdä yhdessä.
