Kansainvälisyys tutkijan kasvun osana

Kansainvälisyys koskettaa kaikkia yliopistojen ja korkeakoulujen toimijoita, joskin elefanttia tutkaillaan eri kohdista ja monin eri tavoin. Oma kansainvälistymiseni käynnistyi lähtiessäni vuodeksi Norjaan, Oslon yliopistoon aloittamaan jatko-opintojani. Ohjaajani veti minut pian mukaan eurooppalaisiin hankkeisiin, joissa suunniteltiin yhteisiä kasvatusalan maisteriopintoja.

Rahoituksen hakeminen ja projektikoordinointi tulivat minulle tutuiksi, kun toimin myöhemmin projektipäällikkönä EU-rahoitteisissa hankkeissa. Niissä tutkittiin ihmisten liikkumista eri maissa, kuten Euroopan ja Aasian välillä. Väitöskirjatyöni jälkeen sain tutkijaksi kasvamiseen uudenlaisia näkökulmia, kun keräsin Britanniassa haastatteluaineistoa menestyneiltä sosiaalitieteiden tutkijoilta heidän tutkijapoluistaan. Tämä teema on sen jälkeen ollut eri tavoin osa tehtäviäni EU:n rahoittamissa tutkijakoulutuksen kehittämishankkeissa.

Projektikokoukset ja koulutustehtävät useissa Euroopan, Aasian ja Afrikan maissa ovat mahdollistaneet tutustumisen yliopistojen samankaltaisiin ja toisistaan eriytyviin käytäntöihin. Näkökulmani hankkeiden suunnittelussa ja toteuttamisessa on muokkaantunut globaalimpaan suuntaan myös tutkijauramahdollisuuksiin liittyen.

Tutkijan osaaminen erilaisissa toimintaympäristöissä

Osa valmistuneista tohtoreista hakee mielellään pitkäaikaista työsuhdetta yliopiston ulkopuolelta, osa taas hakee niitä olosuhteiden pakosta yliopiston tarjoamien vaihtoehtojen puuttuessa. Tohtoreiden valmiuksissa toimia ei-akateemisissa ympäristöissä lienee paljonkin vaihtelua. Ei-akateemisiin työpaikkoihin tulevilla tohtoreilla voi olla vaikeuksia ymmärtää esimerkiksi toisenlaista organisaatiokulttuuria, työpaikkojen päivittäisiä käytäntöjä ja organisaatioiden yhteisiä arvoja (Skakni, Inouye & McAlpine, 2021). Tätä kokemusta on kutsuttu jopa organisaatiokulttuurishokiksi, jonka taustalla on muun muassa tutkijan niukka tai olematon kokemus ei-akateemisesta työelämästä ennen tohtorikoulutuksen aloittamista (emt.).

Omanlaisesta osaamisesta puhutaan silloin, kun tutkija on tekemässä läheisesti yhteistyötä poliittisten päättäjien kanssa. Australialaisen haastattelututkimuksen (Haynes, Derrick, Redman et al., 2012) mukaan päättäjät arvostavat tutkijaa, joka pystyy siirtymään pois ”puhtaasta” tutkimuksesta ja osallistumaan ”sotkuiseen todelliseen maail­maan”. Tutkijan akateemiset meriitit eivät sellaisenaan takaa pääsyä yhteistyöhön päättäjien kanssa. Tutkijan merkityksellisyyttä ja tarkoituksellisuutta arvioidaan pikemminkin konteksti- ja tapauskohtaisesti. Tarkastelussa on myös se, käyttääkö hän joustavia ja ei-dogmaattisia ongelmanratkaisutapoja (emt.).

Eurooppalaiset yliopistoverkostot tutkijan tukena ja haasteena

Kansainvälisyyttä pyritään tekemään näkyväksi sekä koordinoimaan ja vahvistamaan organisaatiotasolla strategisella suunnittelulla ja toiminnalla. Yhtenä esimerkkinä on EU:n rahallisesti tukemien eurooppalaisten yliopistoverkostojen perustaminen ja kehittäminen. Tällä mekanismilla yliopistot ja korkeakoulut rakentavat muun muassa sujuvia opiskelija- ja henkilöstöliikkuvuuskäytäntöjä, rakentavat yhteisiä rahoitushakukäytäntöjä ja tekevät kansainvälisyyttään näkyväksi omissa profiileissaan. Verkostoilla halutaan vahvistaa myös koulutuksen ja tutkimuksen vaikuttavuutta.

Yhteistyöhön integroidaan esimerkiksi paikallisia julkisen sektorin ja teollisuuden toimijoita. Verkostossa toimiminen voi laajentaa merkittävästi tutkijan osaamista kansainvälisissä ja ei-akateemisissa ympäristöissä. Positiivista on myös se, että verkostot mahdollistavat aiemmin pelkästään kansallisesti toimineen hallinto- ja tukihenkilöstön kansainvälistymisen. Toiminta kansainvälistää koko organisaatioita.

Kolikon toinen puoli strategisesti sovituilla kansainvälisillä verkostoilla on se, että yksittäiset tutkijat tai tutkimusryhmät eivät välttämättä löydä merkityksellisiä yhteistyökumppaneita kyseisistä partneriyliopistoista. Lisäksi esimerkiksi EU:n erillisellä rahoituksella alulle pannuilla verkostoilla on melko vahva Eurooppa-keskeisyyden leima.

Tohtoreiden valmiuksissa toimia ei-akateemisissa ympäristöissä lienee paljonkin vaihtelua.

Tutkija ei voi toimia tyhjiössä. Oma kansainvälinen paikka tutkijana rakentuu suhteessa organisaation kansainvälisiin strategioihin, painopistealueisiin ja verkostoihin. Uran alkuvaiheilla tutkija voi ponnistella yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa sen kanssa, miten hän saisi liitettyä mielekästä kansainvälistä toimintaa kansallisesti merkitykselliseen tutkimukseensa. Toisaalla yksittäinen tutkija herää kaipaamaan tietoa ja ymmärrystä siihen, miten vapaasti hän voi rakentaa omia kansainvälisiä verkostojaan, ja millä tavoin omalla organisaatiolla on riippumattomuutta suhteessa kansalliseen poliittiseen päätöksentekoon ja kansainväliseen geopoliittiseen liikehdintään.

Tähän havahtuu viimeistään silloin, kun asia tulee lähelle tutkijaa itseään. Esimerkiksi toisesta maasta Suomeen muuttanut tutkija voi huomata olevansa nykyisessä yliopistossaan ”väärän maan” kansalainen tutkijauransa kannalta. Tai maa, johon tutkimusteema erityisesti liittyy, ei olekaan tänään poliittisesti suotava tai ehkä sallittukaan vierailukohde. Tutkijaa kiinnostava vierailukohde voi olla myös muu kuin yliopisto tai korkeakoulu, minkä merkitystä tutkijauralleen hän joutunee arvioimaan huolellisesti.

Verkostossa toimiminen voi laajentaa merkittävästi tutkijan osaamista kansainvälisissä ja ei-akateemisissa ympäristöissä.

Poikkeavan vierailukohteen pohdinta on yleensä edellyttänyt tutkijalta huolellista ennakkovalmistelua hänen selkeyttäessään vierailukohteensa merkitystä tutkimusteemalleen, mahdollisia rahoitusmahdollisuuksia ja muita kohteeseen liittyviä käytännön asioita. Itsenäinen taustatyö vierailukohteen suhteen voi siten olla tärkeiden askeleiden ottamista kohti tutkijana toimimisessa tarvittavaa itseohjautuvuutta sekä ymmärrystä tutkimustoiminnan suhteista poliittisiin päätöksiin ja päättäjiin. ”Sotkuinen todellinen maailma” on tullut tällöin lähemmäksi. Voi kysyä, saako tutkija tukea suunnitelmiinsa lähteä ulkomaiseen yliopistoon, korkeakouluun tai muunlaiseen organisaatioon, joka ei ole oman organisaation strateginen kumppani kiinteästi tai väljästikään.

Kansainvälisen toiminnan monipuolistaminen

Yliopistojen ja korkeakoulujen kansainvälisyysintressit ja toimintojen perusteluiden kestävyys kaipaisivat yhtäaikaista katsomista sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Tulevaisuudessa EU-rahoitusten saannin vaikeutuessa yliopistot ja korkeakoulut etsinevät osittain ”pakon” edessä uusia rahoitusmuotoja yhteistyöhön entistä laajemmin, myös globaalisti. Toisaalta yliopistoissa ja korkeakouluissa on ollut kautta aikojen henkilöitä, joiden katse on ollut myös Euroopan ulkopuolella.

Samoin on ja on ollut tutkijoita, joiden tutkimustyö edistyy erityisesti silloin, kun he saavat ajallista tilaa kokeilla asioita toisin kuin valtavirta näyttää tekevän. Sama koskee myös paikan valintaa. Uskalletaanko yliopistoissa ja korkeakouluissa kohdistaa resursseja sellaiseen kansainväliseen toimintaan, jossa maantieteellisesti uudet toimintaympäristöt tuovat tutkimus- ja koulutusyhteistyöhön lisääntyvää monimutkaisuutta ja epävarmuutta, mikä edellyttää uudenlaista osaamista? Tällaista osaamista on usein jo olemassa ruohonjuuritasolla, yksittäisillä henkilöillä, mutta organisaation osaamiseksi sen rakentuminen vie aikaa.

Yksittäiselle tutkijalle on edelleen tärkeää tarjota väyliä ja mahdollisuuksia viettää tutkimus- ja opiskelujaksoja muissa maissa ja rakentaa jatkuvuutta yhteistyön mahdollisuuksille.

Englannin kielen dominoivuuden haitoista keskustellaan kahvipöydissä, mutta laajemmin muiden kielten osaaminen ja niillä julkaiseminen on vähemmän arvostettua. Nopeasti kehittyneen tekoälyn ja sen käytön merkitystä julkaisujen kielivalinnoille on vielä vaikea arvioida, mutta tekoälyn mahdollisuudet haastavat uudella tavalla miettimään julkaisutoimintaa. Itse kannustan mielelläni tutkijan alkutaipaleella olevia julkaisemaan omalla äidinkielellään ja muilla osaamillaan kielillä ajatellen kohderyhmiä, joita tutkimusaihe erityisesti käytännössä koskee. Globaalissa yliopistojen ja korkeakoulujen koulutuksen kehittämistoiminnassa on kokemusten myötä opittu arvostamaan esimerkiksi espanjan, ranskan ja portugalin kielten taitoja.

Jos yliopistot haluavat edelleen globaalimpaa toimintaa, monipuolista kieliosaamista organisaation henkilöstöresursseissa ei voi väheksyä tekoälyn avittamassakaan maailmassa.

Täydellistä kansainvälistä yhteistyötä ei ole olemassa, mutta monenlaisten organisaatioiden ja oppimiskulttuurien verkostoissa saa kokea paljon ilahduttavaa ja ihmisten elämään positiivisesti vaikuttavaa yhteistyötä. Eurooppalaisten yliopistojen EUA-verkoston (European University Association) visiossa 2030-luvulle todetaan, että yliopistojen tulee olla edelleen myös fyysisiä rakennuksia, vaikka virtuaalisia yhteistyömahdollisuuksia on runsaasti. Tämänkin tiedon valossa yksittäiselle tutkijalle on edelleen tärkeää tarjota väyliä ja mahdollisuuksia viettää tutkimus- ja opiskelujaksoja muissa maissa ja rakentaa jatkuvuutta yhteistyön mahdollisuuksille.

Vanha sanonta ”täytyy lähteä kauas, jotta näkee lähelle” tuntuu erittäin kohdalliselta tutkijaksi kasvamisen polulla myös tänään.

Lähteet:
Haynes, A., Derrick G., Redman S, Hall W.,
Gillespie J., Chapman, S. & Sturk, H. 2012. Identifying Trustworthy Experts: How Do Policymakers Find and Assess Public Health Researchers Worth Consulting or Collaborating With? PLoS ONE 7(3): e32665. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0032665

Skakni, I., Inouye, K., & McAlpine, L. (2021). PhD holders entering non-academic workplaces: organisational culture shock. Studies in Higher Education, 47(6), 1271-1283. https://doi.org/10.1080/03075079.2021.1876650

Universities without walls. A vision for 2030. EUA European Universities Association.
Report February 2021.