Kuka saa puhua yliopiston äänellä?
Yliopiston maine rakentuu päivittäisissä kohtaamisissa. Opetuksen ja tutkimuksen laatu, julkaisut ja hankekonsortiot, yhteistyösuhteet ja tapahtumat sekä arjen välähdykset rakentavat kaikki ihmisten mielikuvaa tietystä yliopistosta. kirjoittaa Elina Mattila-Niemi.
Teksti Elina Mattila-Niemi, Oulun yliopiston viestintäpäällikkö kuva istock
Vuosia sitten olimme perheeni kanssa muuttamassa yliopistokampukselle Saudi-Arabiaan. Upouuden yliopiston verkkosivut kertoivat jotain, mutta arvokkain minulle oli amerikkalaisen tutkijan käsivaralta kuvaama kännykkävideo, jossa esiteltiin työsuhdeasunto sisältä. Kun vielä suomalainen edeltämuuttaja lähetti valokuvan juuri sen rivitaloasunnon julkisivusta, jossa tulisimme asumaan, tuntui turvalliselta lähteä matkaan.
Yliopistoissa on ollut paljon kuhinaa organisaation ”virallisen” äänen ja toisaalta moniäänisyyden ja -ilmeisyyden välillä. Törmäyksiä on tullut vaikkapa yliopistojen brändityössä, Tampereen tuninaama-tapauksessa ja Oulun keskustelussa kampuksen sijainnista. Myös tiedeviestinnän akateeminen tutkimus on tunnistanut keskitetyn ja hajautetun viestinnän välisen jännitteen.
Minusta on selvää, että yliopiston maine rakentuu kaikissa niissä kohtaamisissa, joita yliopistolaisilla on päivittäin. Opetuksen ja tutkimuksen laatu, julkaisut ja hankekonsortiot, yhteistyösuhteet ja tapahtumat sekä yksinkertaisesti arjen välähdykset rakentavat kaikki ihmisten mielikuvaa tietystä yliopistosta. Kun viestintäyksikkö tai -tiimi suunnittelee työtään, sisältö ei oikein voi rakentua muutoin kuin tiiviisti tämän todellisuuden varaan.
Hybridissä mediaympäristössä jokainen ihminen on potentiaalinen media. Voimme organisaationa tehdä kalliin videon, joka saa muutaman sata katsojaa. Samaan aikaan YouTubessa pakistanilaisen opiskelijan kuvaama kävelykierros kampuksella kerää 10 000 katsojaa – esimerkki on tosi. Vuosi sitten törmäsin samalla alustalla videoon ”University of Oulu International Scholarships 2021”, jossa robotti tuntui lukevan verkkotekstiä eikä mikään kuvamateriaalista ollut edes Suomesta.
Emme pysy perässä, mitä organisaatiostamme kerrotaan Wikipediassa eri kielillä tai mitä meistä väitetään somen ja keskustelualustojen syövereissä. Yksittäisen aktivistin mielipide yliopistosta on helposti kiehtovampi kuin latteasti kirjoitettu johdon kanta. Poliittisimmissa kiistoissa väännetään siitä, mikä ryhmä tai toimielin on lopulta ”sitä aitoa yliopistoa”, ja jotain kertoo myös järjestötunniste #MeOlemmeYliopisto.
Yliopistossa kukaan ja varsinkaan viestintäyksikkö ei omista organisaation ääntä, mutta voimme mahdollisuuksien mukaan tehdä siitä selkeämmän ja helpottaa yliopistolaisten työtä tarjoamalla käyttöön yhteiset työvälineet, kuten visuaalisen ilmeen. Valokuvaamme, kilpailutamme, koulutamme sekä ylläpidämme rakenteita ja ohjeita. Rosoisen autenttisuuden ohella yhtä tärkeää on, että jossain on tunnistettavissa myös se varmistettu ja oikea tieto, jonka ajantasaisuudesta joku vastaa.
On tärkeää katsoa ja eritellä, mistä puhumme, uutisoimme ja kerromme. Esimerkiksi oman yliopistoni saamassa mediajulkisuudessa tiedeaiheet dominoivat selvästi. Vielä enemmän voisimme kaivaa esille koulutuksen uutisaiheita, ottaa kantaa ja näyttää opiskelijoiden elämää ja todellisuutta.
Keskustelut alalla ovat antaneet minulle uutta ajateltavaa. Ei voi mennä liiaksi organisaatioviestinnän yleisillä prinsiipeillä, sillä yliopistot ovat ainutlaatuisia yhteisöjä monine äänineen ja rakenteineen. Siitä rakentuu niiden omaleimaisuus, jota haluamme näyttää.
