Yliopisto tarvitsee asiantuntijoitaan

Tutkimus ja opetus ovat yliopistojen päätehtäviä, mutta mikä on yliopiston asiantuntijahenkilöstön paikka muuttuvassa yliopistossa?

Teksti Mikko Pelttari kuvat Veikko Somerpuro

Vuonna 2016 Tuomo Aalto oli työskennellyt Helsingin yliopiston amanuenssina kasvatus- ja käyttäytymistieteellisessä 20 vuotta.

”Taisi olla kuukautta vaille. Sitä ennen ehdin olla assistenttina laitoksella, opintoneuvojana ja harjoittelijana yliopiston neuvonnassa”, Aalto muistelee.

Opintoneuvojaksi hän lähti kesken kasvatustieteen opintojen. Gradu valmistui myöhemmin työn ohessa, mutta yliopistolta Aalto ei koskaan lähtenyt. Ei tullut tutkijaa vaan ”akateeminen sekatyömies”.

”Koko yliopistourallani tämä viimeisin vuoden 2016 muutos oli suurin”, sanoo nykyisin digitaalisen viestinnän asiantuntijana työskentelevä Aalto.

Tuolloin Helsingin yliopistossa uudistettiin koko palveluorganisaatio. Siinä kampusten ja tiedekuntien hallintoväki koottiin yliopiston yhteisiin palveluihin. Mullistuksia oli tuolloin muuallakin, ja Helsingissä käytiin Juha Sipilän hallituksen koulutusleikkauksien liikkeellepanemat yt-neuvottelut.

Uusi maistui karvaalta, kun lähes 400 yliopistolaista irtisanottiin, enin osa hallintohenkilöstöä.

Tukihenkilöstö on Näkymätön joukko

Tuomo Aalto on yksi isosta porukasta. Tukihenkilöstöä on liki puolet Suomen yliopistojen henkilöstöstä, noin 13 000. Se on hitusen enemmän kuin Suomen Puolustusvoimien palkkalistoilla on sotilaita ja siviilejä.

Terminologiakin on kirjavaa: Suomessa tavataan puhua usein halllintohenkilöstöstä, vaikka kaikki työ ei ole ”hallintoa”. Puhutaan tukihenkilöstöstä tai asiantuntijahenkilöstöstä, ja tarkoitetaan sitä porukkaa, joka ei tutki tai opeta. Tilastoissa he kulkevat usein tympeästi nimellä ”muu henkilöstö”.

Suomessa tavataan puhua usein hallintohenkilöstöstä, vaikka kaikki työ ei ole ”hallintoa”.

Yliopistojen henkilöstö kasvoi viime vuosikymmenillä lähinnä projektitutkijoiden ja hallintohenkilöstön myötä. Asiantuntijahenkilöstön kohdalla trendi on kääntynyt, kun tukihenkilöstöä on irtisanottu Helsingin lisäksi ainakin Lapin ja Tampereen yliopistoissa. Kärjekkäimmillään on puhuttu ikään kuin hallintoleikkauksille olisi ollut jo aikakin.

”Hallintotieteilijän korvaan aina särähtää, kun puhutaan paisuneesta hallinnosta”, sanoo yliopistonlehtori Elias Pekkola.

Hallintotieteen yksikköä Tampereen yliopistossa johtava Pekkola näkee, että puhe hallinnosta on usein tietämätöntä ja ristiriitaista. Esimerkiksi opiskelijamäärän kasvaessa lisääntynyt hallintohenkilökunta mahdollisti koulutuksen, vaikka professorien määrä ei kasvanutkaan.

”Vuosikymmeniä on ajateltu, että julkishallinnosta joutaa leikata. Samalla ollaan huolissaan siitä, kuinka hallintotehtävät valuvat lääkärien, opettajien ja tutkijoiden kontolle. Ei nähdä kokonaisuutta”, Pekkola sanoo.

Digitaalisen viestinnän asiantuntija Tuomo Aalto on työskennellyt Helsingin yliopistossa 34 vuotta.

Tulisiko hallintotöitä Keskittää vai hajauttaa?

Tuomo Aallon työtehtävät ovat olleet vuosien varrella monenmoiset. Koulutussuunnittelun ja yksikön aputehtävien lisäksi assistentin ja amanuenssin tehtäviin kertyi yhä enemmän viestintä- ja atk-töitä jo 1990-luvulla. Aalto kehitti verkkosivuja ja taittoi toistasataa väitöskirjaa. Siitä näkökulmasta viime aikojen keskittämisessä on ollut myös paljon hyvää.

”Muistan kun meillä vuosituhannen taitteessa oli tiedekunnassa 13 erilaista verkko­etusivua. Siinä ei ollut mitään järkeä”, Aalto miettii.

Elias Pekkolan mukaan keskittämisen ja hajauttamisen heiluriliike on ollut tyypillistä yliopistoissa ja viime vuosina trendi on ollut keskittämisen suuntaan.

”Keskittämisessä ja hajauttamisessa on omat etunsa ja haittansa. Eri aikoina sitten halutaan eri asioita.”

Elias Pekkola

”Mitään ideaalimallia ei ole. Keskittämisessä ja hajauttamisessa on omat etunsa ja haittansa. Eri aikoina sitten halutaan eri asioita, ja tätä tapahtuu kaikilla hallinnon­aloilla”, Pekkola sanoo.

Yliopistojen hallintotyö on muutoksessa

Amanuenssiajan työtehtävistä Aallolta on jäänyt pois oman yksikön juoksevia hommia, tärkeimpänä koulutussuunnittelutehtävät. Viestintä on muutenkin viime vuosina korostunut, kun yliopistojen kolmannesta tehtävästä on tullut entistä tärkeämpi. Uuden yliopistolain myötä myös varainhankinnasta tuli nopeasti iso osa hallintotyötä.

Viestintätyön lisäksi keskittäminen on tuonut muassaan lisää johtamispestejä. Johtaminen on ammattimaistunut, ja akateemisestakin johtamistyöstä on tullut täyspäiväisempää.

Lisäksi on syntynyt aivan uusia työnkuvia, vaativia asiantuntijatehtäviä, kuten grant writereita tai yhteiskuntasuhdevastaavia. Niitä ei niinkään luo yliopiston johto vaan pikemminkin ministeriöt ja muu yhteiskunta vaatimuksillaan. Työtehtävät voivat muistuttaa akateemista työtä, ja tekijöistään moni on tohtori.

”On syntynyt valtava kirjo sellaisia tehtäviä, joita ei ole ollut, ja iso osa näistä tehdään ei-akateemisissa pesteissä.”

Outi Irjala

”Yliopistohallinnon työtehtäviä tunnetaan huonosti. Viime vuosina on syntynyt valtava kirjo sellaisia tehtäviä, joita ei ole ollut, ja iso osa näistä tehdään ei-akateemisissa pesteissä”, sanoo koulutuspäällikkö Outi Irjala Turun yliopistosta.

Hallinto- ja tukitehtäviä on kadonnut

Kaiken muutoksen keskellä on yllättävän vähän tutkittu sitä, kenelle amanuenssien ja muiden laitosten työmyyrien tehtävät ovat menneet. Monia hallinto- ja tukitehtäviä on kadonnut. Useat yliopistot ovat ulkoistaneet siivous- ja ruokapalveluita, samoin esimerkiksi palkanlaskentaa.

”Sitten on kadonnut suorittavaa sihteerityötä, jota on korvattu digitaalisilla järjestelmillä”, Outi Irjala sanoo.

Digitalisaation myötä tutkijoille on kasautunut paljon töitä, joille ennen oli tekijänsä.

Digitalisaation myötä tutkijoille on kasautunut paljon töitä, joille ennen oli tekijänsä.

Vielä vähemmän on puhuttu uuden yliopistolain mukana muuttuneista vastuista, kun virkasuhteista tehtiin työsuhteita. Irjala sanoo, että yliopistohallinnossa ei kouluteta työntekijöitä riittävästi työhön liittyvistä vastuista.

”Kun tulin aikoinani virkasuhteeseen, perehdytys ja koulutus oli todella perusteellista. Virkamieslaki ja menettelyt ja hallinnon laadun varmistaminen olivat kuitenkin virkahenkilön vastuulla”, Irjala sanoo.

Nykyisin tuo vastuu yhdenvertaisuudesta ja hyvästä hallinnosta työsuhteessa uhkaa hämärtyä, kun ihmisiä rekrytoidaan kuin mihin tahansa työhön.

”Tässä työssä kuitenkin puututaan perusoikeuksiin: valitaan opiskelijat, annetaan tutkintoja tietyin perustein ja niin edespäin”, Irjala pohtii.

Hallintohenkilöstön roolista tarvitaan tutkimusta

Nyt Tuomo Aallolla on uraa takana Helsingin yliopistossa 34 vuotta. 30-vuotismitali tuli postissa kaksi vuotta myöhässä, pandemian takia ruskeassa kirjekuoressa.

Hänen uransa on jälkikäteen katsottuna mennyt mukavasti, vaikka uusiin tehtäviin hän on lähinnä ajautunut. Hän on sitä yliopistohallinnon polvea, jolla on yhteys yliopistoon, jolla on kasvot.

”Suurin suru on siitä, että hallintoväki revittiin irti yhteisöistä”, Aalto sanoo.

”Suurin suru on siitä, että hallintoväki revittiin irti yhteisöistä.”

Tuomo Aalto

Hän näkee työssään, kuinka nuoremmille kollegoille ei synny juuri minkäänlaisia kontakteja tutkijoihin ja dekaaneihin. Yhteydet käyvät kasvottomiksi. Vastuuhenkilöiden sijaan yliopistopalveluiden yhteystiedoissa näkyy geneerisiä sähköpostiosoitteita tyyliin ”viestintä@yliopisto.fi”.

Elias Pekkola tunnistaa ilmiön, jossa yhteisöistä häviää ”muisti” keskittämisten myötä. Ei ole jakamisen paikkoja eikä amanuenssien kaltaisia yleishenkilöitä, jotka pitävät käytännöistä ja jatkuvuudesta huolta.

Pekkola ja Outi Irjala ovat yhtä mieltä siitä, että hallintohenkilöstön roolista muuttuvassa yliopistossa tarvitaan lisää tutkimusta. Hallintohenkilöstöä on tutkittu epäsuorasti, osana organisaatiota, rahoitusta ja sitä, miten hallinto vaikuttaa akateemiseen työhön. Tampereen yliopistossa on kuitenkin nyt valmisteilla hallintohenkilöstöä suoraan tutkiva väitöskirja.

Oikaisu: Juttua on korjattu 11.4.2022. Elias Pekkola johtaa hallintotieteen yksikköä, ei korkeakouluhallinnon tutkimusyksikköä, kuten tekstissä aiemmin luki.

Suorittavan työnkuvan katoamisesta vahinkoja

Teologi Jaana Hallamaa on toiminut Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professorina vuodesta 2001, tutkimusyhteisössä aimo tovin pidempäänkin.

Hänen näkökulmastaan yliopistotyössä on otettu lukuisia askelia huonompaan. Aiemmin yksikkönsä johtajana toiminut Hallamaa kaipaa kadonnutta yhteisöä.

”Aiemmin väitöskirjatutkijat, hallinto, tutkijat ja opiskelijat olivat samaa porukkaa. Ennen tavattiin toisia ja ihmiset tiesivät, kuka on mistäkin vastuussa.”

Hallamaa tunnistaa digitalisaation ja suorittavien työnkuvien katoamisen oheisvahingot.

”Esimerkiksi Sisu-opintotietojärjestelmässä en ole onnistunut hoitamaan yhtään asiaa. On lähemmäs 30 järjestelmää, jotka toimivat eri logiikoilla. Se on sietämätöntä”, Hallamaa puuskahtaa.

Professoriliiton valtuuston puheenjohtajana toimiva Hallamaa on huolissaan sekä professorien työn hankaloitumisesta että kasvavasta epäluottamuksesta.

”Tämä epäluottamus ei ole hallinto- ja akateemisen henkilöstön välistä, vaan se valuu ylhäältä ministeriöstä, tulostavoitteista, kehittämisvimmasta ja indikaattoreista yliopiston johdon kautta alas”, Hallamaa sanoo.

Asiasanat:

Luitko jo nämä?

Opettajien uudet uramallit

Moni yliopisto on viime vuosina luonut uuden uramallin opettajille. Ne ovat tervetullut arvostuksen osoitus, mutta samalla moni pitää opettajien etenemismahdollisuuksia edelleen liian niukkoina.