Voiko työnantajaansa rakastua?

Rakkaussuhde yliopiston ja yliopistolaisten välille on saatava roihuamaan, kirjoittaa professori Laura Kolbe. Lisää juhlia! Lisää yhteisöllisiä tapahtumia! Lisää laulua, puhetta ja sitsejä! Lisää kaikkea, joka lisää iloa, sosiaalisuutta, ylpeyttä, riemua ja rakkautta – intohimoa yliopistoon, tieteeseen ja tutkimukseen sekä akateemisiin arvoihin.

Teksti laura kolbe kuva Pekka Holmström

Kyllä voi. Minä rakastuin yliopistoon paljon ennen kuin siitä tuli työnantajani. Tunnekokemus hui­pentui promootiossa toukokuussa 1982. Sain tuolloin filosofian maisterin arvon ja arvonmerkit eli laakeriseppeleen ja maisterisormuksen.

Muistan hyvin juhlan hengen. Kevät oli tukahduttavan lämmin, kun me sadat nuoret, tulevat maisterit valkoisissa leningeissä ja mustissa frakeissa osallistuimme kylki kyljessä Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootioon. Jean Sibeliuksen intensiivinen Andante festivo soi taustalla, kun etenimme komeasti juhlasalissa kohti Parnassoa saamaan akateemiseen asemaamme liittyvät tunnukset promoottori, professori Olli Lehdon kädestä.

Juhlassa liityin oppisäätyyn eli sivistyneistöön, kuten tuhannet maisterit ennen minua jo vuodesta 1643. Tuolloin pidettiin ensimmäinen promootio Suomessa. Astuin yliopistoni juhlatilaan filosofian kandidaattina ja poistuin salista filosofian maisterina. Olin sormuksella tieteeseen ja tutkimukseen sidottu. 

Maisterin­seppele symboloi luovuutta ja innovatiivisuutta. Maisterina sain identiteetin, roolin yhteiskunnassa, ja pian myös työn ja toimeentulon historiantutkijana.

Yliopisto on ollut yksi elämäni suurista rakkauksista, oman tarinani ytimessä.

Yliopisto on ollut yksi elämäni suurista rakkauksista, oman tarinani ytimessä. Se sitoi minut tieteen universaaliin ja ajattomaan maailmaan. Rakastuin akateemiseen maailmaan ja sitä ylläpitäviin arvoihin jo opiskelijana. Minulle ne edustavat ikiaikaista hyvyyttä, kauneutta ja totuutta sekä uskoa ja toivoa.

Tieto ja tutkimus siirtävät meidät järjen, ajattelun ja objektiivisen maailmaan, tunteista puhutaan liian vähän. Yliopistoa ei ole olemassa ilman tunnetta, ilman opiskelijoiden ja tutkijoiden, professoreiden ja henkilöstön halua sitoutua työhönsä ja sen perimmäiseen tarkoitukseen: uuden tiedon tuottamiseen. Rohkenen väittää, että ilman tunnetta yliopistoja ei ole olemassa.

Minua akateemisiin tehtäviin on vetänyt kunnioitus tieteen traditioita, sivistystä ja oppineisuutta kohtaan sekä vahva usko siihen, että luovalla, älyllisellä työllä, tutkimuksella, on aina sanottavaa ajassamme. Akateemista maailmaa, sen ilmiötä tulisi rohkeammin tarkastella kulttuurintutkijoiden käsittein, pureutumalla affekteihin, tunteisiin.  On aika myöntää, että tunteet ja affektit ohjaavat ajatteluamme, valintojamme ja tapojamme toimia.

”Rakkaus yliopistoon” voi olla väkevä tunnevoima. Nyt se on tabu, josta ei sovi ääneen puhua. 

#WEAREHELSINKIUNI

Helsingin yliopiston digitaalisia kotisivuja koristaa oheinen tunnuslause eli hastag. Tausta­kuva vaihtuu, mutta yliopistolaiset tunnistavat kuva-aiheet. Ne ovat opetustilanteita, kirjastossa ja seminaarissa istumista sekä tutkijoita ja opiskelijoita toimissaan.

Kuva ja teksti herättävät tarpeen pohtia: Kuka on yliopisto? Missä sijaitsee yliopisto, fyysisesti ja henkisesti? Mihin me (tutkijat, opettajat, opiskelijat, alumnit ym.) kiinnitymme, kun kiinnitymme yliopistoon?

Lähtökohtaisesti oppiaineeseen ja akateemiseen arkeen, mutta aikaa myöten tulevaan ammattiin ja sen edustamiin identiteetteihin. Kiinnitymme huomaamatta myös niihin arvoihin ja affekteihin, kulttuuri- ja ­sivistysperintöön sekä akateemisiin symboleihin ja merkityksiin, joita yliopisto tuottaa ­yhteiskuntaamme.

Tästä kokonaisuudesta muodostuu yhteinen, jopa globaali akateeminen identiteetti, arvomaailma ja tapa toimia sekä kulttuuri­perintö. Sen vaalimisessa jokaisella yliopistolla on vastuu. Yliopistomaailma on täynnä näkyvää, materiaalista olemista, rakennuksia, tiloja, laitoksia ja kirjastoja.

Mihin me (tutkijat, opettajat, opiskelijat, alumnit ym.) kiinnitymme, kun kiinnitymme yliopistoon?

Mutta on myös paljon hiljaista tietoa, immateriaalista ja näkymätöntä kulttuuria. On akateemisia traditioita, juhlia ja perinteitä, jotka tuottavat yhteisöllisyyttä. Opitaan tapoja olla ihmisiksi, elää ja tehdä työtä.

Opitaan kurinalaisuutta ja velvollisuus­etiikkaa. Opitaan ahkeruutta ja asettamaan tavoitteita. Opitaan yhteisöllisiä tapoja olla, kokoustaa sekä järjestää opetusta ja tutkimusta.

Yliopisto instituutiona elää muutoksen ja jatkuvuuden jatkuvassa välitilassa. Muutos on akateemisen elämän perusedellytys: tieteen ja tutkimuksen, ajattelun ja opetuksen on muututtava ja uudistuttava. Akateemiselle­ elämälle tunnusomaista on, että sisällöt ­uudistuvat, mutta kuori pysyy.

Akateemiselle­ elämälle tunnusomaista on, että sisällöt ­uudistuvat, mutta kuori pysyy.

Vahva kulttuuri­perintö houkuttelee ja useat ”huippuyliopistot” markkinoivat itseään korostamalla pitkää historiaa ja akateemista jatkuvuutta. Yliopisto on tuhatvuotisen historiansa aikana vetänyt puoleensa hallitsijoita ja ruhtinaita. Yliopistot ja akatemiat ovat kiinnostaneet maallisia vallankäyttäjiä.

Meillä Euroopassa 1800-luvulla akateeminen tutkimus ja kasvatustyö valjastettiin palvelemaan muodostumassa olevia kansallisvaltiota. Valtioiden ote akateemisessa tutkimuksessa ja opetuksessa lisääntyi. 1900-luvulla, erityisesti vuoden 1945 jälkeen, korkeammalle opetukselle asetettiin yhä enemmän ulkoakateemisia tavoitteita. Loppu on meille kaikille tuttua lähihistoriaa: poliittinen eliitti kaikkialla haluaa puuttua rahoittamiensa laitosten toimintaan ja lisätä poliittista ohjausta ja valvontaa.

Yliopistoilta halutaan yhä enemmän ulkoakateemisia suoritteita, kuten kestävää kehitystä, taloudellista hyötyä tai kansallisen kilpailukyvyn vahvistamista.

minun (muuttuva) yliopistoni

Aloitin opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1977. Valmistuin maisteriksi toukokuussa 1982. Tohtorin hatun sain vuoden 1990 promootiossa, dosentiksi pääsin keväällä 1994 ja professuurin sain vuonna 2006.

Koko akateemisen urani aikana yliopistoani on uudistettu sisältä- tai ulkoapäin, joko valtiovallan, opiskelijaliikkeen tai rehtoreiden tahdosta. Tarkemmin: yliopistoni hallintoa, rakenteita, tutkintoja, rahoitusinstrumentteja ja tavoitteenasetteluja on haluttu muuttaa.

Olo on joskus kuin tennisottelussa reformi-ilottelua seuratessa: mistä tulee seuraava syöttö? Kuka puolustaa, kuka hyökkää?

Olo on joskus kuin tennisottelussa reformi-ilottelua seuratessa: mistä tulee seuraava syöttö?

Oppiaineita on lakkautettu ja tiedekuntia on yhdistetty, laitoksia ja instituutteja on ajettu alas ja uusia perustettu. Johtosääntöjä ja strategioita uudistetaan toistuvasti. Jopa professoreita on erotettu ja kokenutta hallintoväkeä pantu pellolle.

Silti jotain olennaista on säilynyt. Pysyvää näyttää olevan yliopistolaisten vahva, suorastaan intohimoinen sitoutuminen omaan laitokseen, oppiaineeseen ja tieteenalaan ja sen ärhäkkä puolustaminen. Akateemisuuteen olennaisesti kuuluva kriittisyys nousee esiin, kun uudistajat pääsevät liikkeelle.

Kun me yliopistossa uskomme tieteeseen, uskomme metodisesti myös järkeen ja kriittisyyteen aina ”yliopistouudistusten” alkaessa. Asenne nousi viimeksi esiin Suomessa vuoden 2010 yliopistouudistuksen yhteydessä.

On selvää, että kritiikkiä esitettiin. Lainsäätäjä halusi parantaa tutkimuksen ja opetuksen laatua sekä lisätä molempien vaikuttavuutta ja kohdentaa resursseja huipputason tutkimukseen. Tätä viestiä ja visiota ei nielty pureksimatta – aikaisempien uudistajien (usein epäonniset) hankkeet olivat tuoreessa muistissa.

Yksi on varmaa: muutoksesta on tullut abstrak­tio, jonka nimeen vannotaan.

Me yliopistolla osaamme tulkita sekä rivejä että rivien välejä. Vielä on mahdotonta lukea, mikä on muuttunut 2010 yliopistouudistuksessa, ja mikä on pysynyt muuttumattomana. Yksi on varmaa: muutoksesta on tullut abstrak­tio, jonka nimeen vannotaan.

Muutos itsessään on magiaa, johon uskotaan toimivan tulevaisuuden takuuvoimana. Suomen kaltaisessa maassa on vaikea puolustaa olemassa olevaa joutumatta syytetyksi ”muutosvastaiseksi”, ”kehityksen jarruksi” tai ”edistysvihamieliseksi”. Vielä vaikeampaa on puhua tunteista, rakkaudesta yliopistoon, siihen, joka on olemassa, muuttumattomana. 

kestävä kehitys emootioista

Kun aloitin professorina, Bologna-prosessi oli jo toteutumassa. Käteeni osui saksalaisen kielen- ja kirjallisuuden tutkijan, professori Jochen Hörischin kirja Die ungeliebte Universität. Rettet die Alma Mater! (2006). Mannheimin yliopiston germanistiikan professori Hörisch kuuluu Saksan tunnetuimpiin mediakriitikoihin.

Hänen puheenvuoronsa yliopistojen asemasta ja roolista tuntui raikkaalta ja haastavalta. Humboldtilaisen reformiyliopiston ja Bildung-sivistysaatteen juurilta puhuva ­Hörisch analysoi tutkinnon­uudistuksia, ylioppilaiden ja professoreiden muuttunutta asemaa, yliopistojen paikkaa julkisessa keskustelussa, tieteen rahoitusta ja jatkuvaa kilpailua. Ihanteena oli taannoin yliopisto yhteisönä, jossa nuoremmat ja vanhemmat oppineet vaikuttavat vapaan opetuksen ja tutkimuksen keinoin toisiinsa ja jakoivat aikaansa yhdessä.

Humboldtin yhteisöllisyyttä korostavista ajoista on etäännytty peninkulmien päähän. Hörisch puhui tunteen tärkeydestä, rakkaudesta. Ilman positiivista tunnevoimaa ei tutkimusta tehdä eikä opetusta anneta.

Ilman positiivista tunnevoimaa ei tutkimusta tehdä eikä opetusta anneta.

Puhe yliopistossa on tänään joko puhetta huipuista tai saarnaa toimintojen ja tilojen tehostamistarpeesta. Molemmat ilmiöt ovat kaukana arkisestä yliopistoelämästä, perusopetuksesta ja -tutkimuksesta.

Saksalaiseen auktoriteettiin on helppo viitata. Jos yliopistojen asemaan ­halutaan vaikuttaa, se on tapahduttava tunteen ja emootioiden voimalla. Jos halutaan tieteeseen, tutkimuksen ja opetukseen nostetta, tarvitaan tunnetta, tahtoa ja paatosta.

On sytytettävä intohimon liekki, se sama, joka ­ohjasi myyttisiä humboldtilaisia menestykseen. Avainsana Hörischin linjauksessa on yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja yhteen hitsautuminen. Vain sellainen yliopisto voi olla huippua, jossa nuoremmat ja vanhemmat oppineet vaikuttavat vapaan opetuksen ja tutkimuksen keinoin toisiinsa ja aikaansa.

Takaisin alma materin syliin

Alma Materin, suojelevan äitiyliopiston naisellisen sylin, on korvannut kylmä korkeakoulupoliittinen soppa, jota liian monet kädet haluavat hämmentää. Jochen Hörischin jalanjäljissä kaipaan minäkin rakkautta, jopa eroottista hehkutusta tämän ajan yliopisto­puheeseen. Tunteilu on häivytetty tehokkuuspuheeseen, emootiot kohdennettu huippuihin. Väärin!

Keskeisintä on yhteisöllisen tunteen elvyttäminen opettajien ja opiskelijoiden välille­. Rakkaussuhde yliopiston ja yliopistolaisten välille on saatava roihuamaan.

Lisää juhlia! Lisää yhteisöllisiä tapahtumia! Lisää laulua, puheita ja opiskelijasitsejä! Lisää kaikkea sellaista, joka lisää iloa, sosiaalisuutta, ylpeyttä, riemua ja rakkautta – intohimoa yliopistoa, tiedettä ja tutkimusta sekä akateemisia arvoja kohtaan.

Lisää juhlia! Lisää yhteisöllisiä tapahtumia!

Kyse ei ole eliitin lässytyksestä, vaan työhyvinvoinnista ja jaksamisesta sekä kestävyyden ja motivoitumisen lisäämisestä. Siihen rikas akateeminen kulttuuriperintö, materiaa­linen ja immateriaalinen, tarjoaa, loistavat lähtökohdat – parhaat Suomessa. Se hyödyntää koko yhteiskuntaa. 

Huippuja alkaa syntyä, kun kaikki osapuolet voivat keskittyä perustehtävään, tutkimiseen, opettamiseen, oppimiseen, sivistykseen ja vuorovaikutukseen. 

Asiasanat: ,

Luitko jo nämä?

Skall en rektor sparkas?

Det plötsliga avskedandet av rektorn för Åbo Akademi pekar på ett grundfel i universitetslagen, skriver emeritusprofessor Tage Kurtén. En förbättring kräver att universitetskollegiets roll utvecklas och rektors omedelbara makt begränsas.

Töihin tarvitaan: tohtori

Kun Satu Koivisto väitteli vuonna 2013, tohtoreiden pelättiin valmistuvan kortistoon. Vajaassa kymmenessä vuodessa tilanne on kääntynyt päälaelleen. Nyt Koivisto on Haaga-Helian tutkimuspalvelujohtaja ja toivoo ammattikorkeakouluihin paljon nykyistä enemmän tohtoreita.