Akateeminen yksinäisyys uhkaa tutkimuksen ja tutkijoiden kukoistusta

Teksti heidi partti ja henriikka mustajoki kuvat istock

Kaadan kupillisen teetä ja liityn Teams-kokouksen. En muista, milloin viimeksi olisin ollut näiden työkavereiden kanssa samassa huoneessa; joitakin en ole tavannut elävässä elämässä kertaakaan. Kokouksen jälkeen jatkan kesken jääneen sähköpostiviestin kirjoittamista ennen seuraavan etäkokouksen alkua. 

Tältä tutkijoiden työpäivät nykyisin näyttävät. Voimme istua viitenä päivänä viikossa etänä työpisteellämme, ja pääasiallinen kommunikaatio kollegoiden kanssa tapahtuu sähköisten laitteiden välityksellä. Eräänä päivänä sanon sen ääneen itselleni: tunnen oloni yksinäiseksi. 

Akateeminen yksinäisyys on kokemus kollegiaalisuuden kaventumisesta ja kuihtumisesta. Yksinäisyyttä aiheuttaa kokemus siitä, että tekee lähes jatkuvasti työtään eristyksissä, ilman selkeää työyhteisöä ja kollegoita. Yksin ajattelussa urautumisen riski kasvaa, ja tutkimuksen paras anti, uuden kirkkaan idean ja ymmärryksen todennäköisyys, pienenee. Työstä katoaa se, mikä siinä on alun perin vetänyt puoleensa – älyllinen ja tiedollinen uteliaisuus sekä jaettu innostus uusien kysymysten äärellä.

Luovat prosessit jalostuvat yhteydessä muihin

Tutkimuksen ideat, kuten monet muutkaan luovat prosessit, eivät synny tyhjiössä, vaan erilaisissa kohtaamisissa. Niitä syntyy ihmisten, mutta myös ihmisen ja tekstin, taidekokemuksen, tärkeän esineen tai ympäristön välille. Osalliset tuovat tilanteeseen omat ajatuksensa ja tulkintansa sekä tarkastelevat, miten ne sopivat toisiinsa. Samalla ne muotoutuvat joksikin uudeksi ja ennalta arvaamattomaksi.

Joskus kohtaamisissa syntyy pieniä ajatuksia ja nytkähdyksiä ymmärryksessä, toisinaan vallankumouksellisesti uusia tapoja ajatella ja hahmottaa kysymyksiä.

Etäily kutistaa sattumanvaraiset kohtaamiset ja yhteisen innostuksen hetket minimiin. Kun tutkimusta tehdään eristyksissä tai löyhässä ryhmässä ennalta määritellyssä marssijärjestyksessä, on syytä olettaa, että työn tekninen laatu voi pysyä samana, mutta sen merkityksellisyys ja vaikuttavuus laskee. Kokonaisuus hämärtyy, ja tutkimuksen kysymyksistä tulee entistä teknisempiä ja kapeampia. 

Etäily kutistaa sattumanvaraiset kohtaamiset ja yhteisen innostuksen hetket minimiin.

Fragmentoidussa tutkimusmaailmassa yksittäinen tutkija saa tietoa virallisten kanavien kautta. Avoin tiede yrittää edistää tutkitun tiedon saatavuutta, mutta tutkijan kannalta tulosten saatavuus on vain puoli ruokaa. Keskeneräiset tutkimukset, niiden tulosten tarkastelu, suunnan arviointi, umpikujien kautta löytyneet mahdollisuudet uuteen ja vielä epätäydellisten ideoiden jakaminen – kaikki tämä on tutkijalle tärkeää ”avointa tiedettä”. Ilman sitä tutkimusaiheet ja -näkökulmat kapenevat ja köyhtyvät. 

Yhdessä tekemisen tuottavuutta on vaikea mitata

Mikäli haluamme suojella ja edistää sitä, mikä akateemisessa yhteisössä on tärkeää, ainutlaatuista ja oleellista, meidän on tehtävä sen eteen aktiivisia valintoja. Useimmiten lääkkeeksi tarjotaan erilaisia ajanhallinnan vinkkejä ja ideoita työntekijöiden verkostoitumiseksi. Muutos ei kuitenkaan voi olla yksilöiden vastuulla, vaan se täytyy tuoda instituutioiden rakenteiden ytimeen. Tähän vaaditaan merkittävää ajattelutavan muutosta. 

On tärkeä tunnistaa, että yhteinen aika tutkijoiden välillä, myös ilman etukäteisagendaa ja -rakennetta, on tutkimuksen kannalta oleellista ja arvokasta. Sen tuottavuutta ei voida mitata pelkästään kysymällä, mitä saatiin aikaan tänään. On luotettava siihen, että kiiretyön vähentäminen kantaa hedelmää. Tulokset ovat usein vaikeasti mitattavia ja hitaasti kehittyviä. Myös negatiiviset vaikutukset ovat näkyviä, jos yhdessä tekemisen arvoa ei kunnioiteta. Siksi asiaan on tartuttava nyt.

Toimivat tilaratkaisut luovat ­yhteisöllisyyden kokemusta

Pandemian jälkeisessä työelämässä tehdään uudenlaisia tilaratkaisuja. Etätyöt ovat tulleet jäädäkseen, ja niille on oma paikkansa. Samalla myös yhteisöllisyyden rakentaminen olisi otettava tosissaan tilojen uudelleen suunnittelussa. Tilaratkaisut eivät ole vain käytännöllisiä kysymyksiä, vaan ne linkittyvät sekä työhyvinvointiin että luovuuteen.

Tieteen ja toivon talo Helsingissä on mainio esimerkki yrityksestä avata konkreettisia mahdollisuuksia monialaiselle yhteistyölle, yllättäville kohtaamisille ja niistä kumpuaville tutkimuksellisille ratkaisuille aikamme kiperiin kysymyksiin. Tällaisesta luovuudesta yliopistolla on paljon opittavaa.

Puitteet eivät yksin riitä. Yhteistyö ja yhteisöllisyys kehittyvät, kun niitä arvostetaan ja yhteisössä annetaan aikaa niiden harjoittamiseen. Meidän on otettava yhteisöllisyyden hoivaamisen tehtävä vakavasti, sillä se ei rakennu itsestään. On luotavat yhteisiä rituaaleja, tutkittava yhteisöllisyyttä ja tuettava yhteistyötä.

Tutkimusyhteisöjen on nyt aika pohtia, kuinka akateeminen yhteisöllisyys saadaan kukoistamaan sekä tutkimuksen että tutkijoiden hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Heidi Partti työskentelee musiikki­kasvatuksen ­professorina Taideyliopistossa. Hän on tutkinut identiteettiin, oppimiseen ja ­merkitysneuvot­teluihin ­liittyviä kysymyksiä taidekasvatuksen eri ­konteksteissa.

Henriikka Mustajoki työskentelee Avoimen tieteen ja tutkimuksen pääsihteerinä. Hän on tutkinut yhteisöllistä eettistä päätöksentekoa sekä tutkimusetiikkaa