Ajattelun aika
Tieteelliset oivallukset vaativat rauhaa, ja lopputulos ei silti ole ennalta varmaa. Onko tieteessä yhä aikaa ja tilaa oivaltamiselle ja varaa ottaa riskejä?
Teksti terhi hautamäki kuvat anna-kaisa jormanainen
Onko tutkijoilla nykyään niin kiire kirjoittaa, etteivät he enää ehdi lukea? Tai onko akateeminen lukeminen muuttunut nautinnosta taakaksi, ansiosta kustannukseksi?
Tällaisia kysymyksiä pohti Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen apulaisprofessori Juhana Venäläinen neljä vuotta sitten julkaistussa artikkelissaan. Hän käsitteli ”ajattelun riiteleviä rytmejä”: nopeiden ja pitkäjänteisten tehtävien ristipaineita tulosohjatussa, mitallistetussa yliopistossa.
Lukemisen haaste on yksi esimerkki siitä, miten tuottavuuden ja mitallistamisen periaatteet vaikuttavat tieteen tekemiseen. Siitä, mitä ei mitata, tulee ajallinen kustannus.
“Jos ei lueta aiempaa tutkimusta, toimitaan tyhjiössä. Tällöin hukataan tieteen idea tiedon kumuloitumisesta ja toisten ajattelusta inspiroitumisesta.”
Juhana Venäläinen, kulttuurintutkimuksen apulaisprofessori, Itä-Suomen yliopisto
Tieteentekijän täytyy olla lukenut ihminen. Itse lukemiseen on silti usein vaikea ottaa aikaa. Venäläisen mukaan kirjan lukeminen kannesta kanteen alkaa olla aikainvestointi, jonka järkevyyttä pitää harkita. Artikkelista on tullut lukemisen perusyksikkö.
Kirjoittamista pidetään ilman muuta hyödyllisenä, koska julkaisujen määrää mitataan. Lukeminen on kirjoittamisen näkymätön kääntöpuoli: hyötyä ei voi suoraan laskea, mutta se on olennainen osa tieteessä etenemistä ja julkaisujen syntyä.
”Jos ei lueta aiempaa tutkimusta, toimitaan tyhjiössä. Tällöin hukataan tieteen idea tiedon kumuloitumisesta ja toisten ajattelusta inspiroitumisesta”, Venäläinen sanoo.
Venäläinen on vaikuttunut professorikollegastaan, joka istuu usein arkisin kampuksen kuppilassa uppoutuneena kirjaan, vaikka hänellä on varmasti kiireisiä päivänpäällisiä töitä. Venäläisen mielestä lukeminen yliopistossa kesken päivän alkaa näyttää jo vastarinnan muodolta: näin itsevarmasti ihminen ottaa aikaa oman luovuuden tilansa ylläpitoon.
lopputuloksen epävarmuus
Tieteellisen työn reunaehdot ovat kiristyneet. Kilpailu tutkimusrahoituksesta on kovaa ja uralla eteneminen epävarmaa. Pitää saada aikaan huippujulkaisuja ja vaikuttavaa tutkimusta. Pitää pelata tiiminä, mutta meritoitua yksilönä. Pitää olla aktiivinen ja verkostoitunut, tarttua päivänpolttavaan keskusteluun, osallistua, näkyä ja kuulua.
Pitää keskittyä pitkiin tutkimushankkeisiin, ottaa oman alan uusin tieto haltuun, tai vähintäänkin ”juuri ja juuri pitää pää pinnan yläpuolella informaatiotulvassa”, kuten Venäläinen artikkelissaan siteeraa yhden tutkijan kokemusta.
”Tuottavuuden ja mitallistamisen periaatteet ovat valuneet osaksi tutkijoiden itseymmärrystä akateemisen työn luonteesta. Olemme liian hyviä omaksumaan mittaamisen paineita ja mukauttamaan työtämme niiden mukaiseksi.”
Venäläinen sanoo, että kilpailun logiikka perustuu oletukseen, että asemastaan ja rahoituksestaan kilpaileva toimii tehokkaammin ja laittaa itseään enemmän likoon.
”Mutta pikemminkin tekeminen kohdentuu lyhyen aikajänteen mitattaviin tuotoksiin ja määrälliseen artikkelitehtailuun sen sijaan, että yritettäisiin tehdä jotain riskialtista, mutta potentiaalisesti kiinnostavampaa.”
Rahoittaja haluaa varmistua tutkimuksen vaikuttavuudesta. Tieteessä kuitenkin pyritään ajattelemaan ja tekemään asioita uusilla tavoilla, eivätkä lopputulokset ole ennalta tiedossa. Edes kysymykset eivät ole aina täysin selviä etukäteen. Tutkija joutuu taiteilemaan rahoittajien vakuuttamisen ja tieteen perustavanlaatuisen epävarmuuden kanssa.
”En voi kirjoittaa tutkimussuunnitelmaan, että vuoden 2025 elokuussa keksin suuren idean. Oivalluksia syntyy, jos olosuhteet ovat oikeat. Jos ei yritä asioita, jotka voivat epäonnistua, ei voi saavuttaa mitään kiinnostavaa.”
tiede edistyy yhteistyössä
Metsänhoitotieteen professori Heli Peltola Itä-Suomen yliopistosta tutkii boreaalisten metsien kestävää hoitoa ja käyttöä. Hän johtaa UNITE-lippulaivaa, joka tekee monitieteistä työtä metsäbiotalouden ja metsätiedon, paikkatietoteknologian ja pelillistämisen parissa.
Peltolan vuosityöajasta kaksi–kolme kuukautta vie rahoituksen haku tutkimusryhmälle. Hän ei näe sitä ylimääräisenä vaivana, vaan se on tärkeä osa hänen työtään ja samalla tieteellisten oivallusten syntyä.
”Kun haetaan rahoitusta esimerkiksi Suomen Akatemialta, tulee aina pohdittua tarkkaan, mitä lupaa: mikä voisi olla uutta luovaa ja innovatiivista”, Peltola sanoo.
“Kun haetaan rahoitusta esimerkiksi Suomen Akatemialta, tulee aina pohdittua tarkkaan, mitä lupaa: mikä voisi olla uutta luovaa ja innovatiivista””
Heli Peltola, metsänhoitotieteen professori, Itä-Suomen yliopisto
Syvällinen ajattelu tutkimustyössä vaatii rauhaa ilman keskeytyksiä. Peltolan arkisessa työssä tällaista aikaa on vähän. Suuri osa päivistä menee johtamiseen ja hallintotyöhön.
”Lähinnä iltaisin ja viikonloppuisin ehdin miettiä uusia ajatuksia, kun on 15 hengen oma tutkimusryhmä johdettavana UNITE-lippulaivan lisäksi. Mutta tämä on oma valinta.”
Etätyön lisääntymisellä on hänen mukaansa kaksi puolta. Se on mahdollistanut keskittymisen niille, joille se on yliopistolla vaikeaa. Peltola ei silti pidä jatkuvaa etätyötä hyvänä, koska tiede edistyy yhdessä tekemällä.
”Usein oivallukset ja ideat syntyvät, kun tavataan toisia”, Peltola sanoo.
Hän pitää yliopistoa palkitsevana työpaikkana, jossa on suuri vapaus tutkia mitä haluaa. Nuorilla tutkijoilla on usein parempi mahdollisuus keskittyä omaan tutkimukseen, esimerkiksi väitöskirjan tekoon. Toisaalta vakaassa asemassa on etunsa.
”Professorina on herra ja hidalgo, ja itse voi aiheuttaa liian ruuhkaiset tai liian kevyet päivät. Olen tyytyväinen siihen, että voin itse määritellä työni.”
Peltola sanoo, että tieteellisiä riskejäkin on mahdollista ottaa, mutta tietyissä rajoissa.
”Jos ensimmäinen asia, mitä suunnittelee tekevänsä, riskeeraa koko hankkeen, rahaa ei tule. Yleensä vaaditaan alustavaa dataa tai että ideaa on edes vähän testattu. Jos haet rahoitusta uutta luovaan riskitutkimukseen, sen pitää olla kohtuudella riskitutkimusta.”
yliopiston monet työolot
Eri tieteenaloilla ja eri asemissa toimivilla tutkijoilla on hyvin erilaiset mahdollisuudet löytää aikaa ja tilaa oivalluksille.
Turun yliopiston yliopistonlehtori, Tieteentekijöiden puheenjohtaja Antti Pajala toteaa, että luovuudesta ja oivalluksista on vaikea sanoa mitään yleispätevää, joka sopisi kaikkiin yliopistolaisiin. Ihmiset tekevät työtään niin monin tavoin ja monissa olosuhteissa.
Toiset puurtavat omaa sarkaa, toisilla on tutkimusryhmä tukenaan. Toisilla on vakauden tuomaa vapautta, toisten energiaa vie jo seuraavan työpätkän tai rahoituksen haku.
”Ehkä sen ajatellaan motivoivan, kun kilpailutetaan tutkijat keskenään. Ehkä pelätään, että pysyvä työpaikka passivoisi työntekijää. Mutta millä tavalla se passivoisi ja ketä?”
”Ehkä pelätään, että pysyvä työpaikka passivoisi työntekijää. Mutta millä tavalla se passivoisi ja ketä?”
Antti Pajala, Tieteentekijöiden puheenjohtaja
Pajalan mukaan nuorilla tutkijoilla saattaa olla uusia, kiinnostavia ja kiistanalaisia ajatuksia, kun he eivät ole vielä ehtineet sosiaalistua tieteenalansa olemassa oleviin ajatuksiin. Toisaalta pätkittäiset työurat voivat vähentää mahdollisuutta ottaa riskejä.
”Pysyvä työpaikka antaa turvaa tehdä kontroversiaaliakin tutkimusta.”
Työurilla on kaksi puolta: on tieteellinen eteneminen ja toisaalta työsopimuksista ja nimikkeistä koostuva ura. Esimerkiksi määräaikainen tutkija voi joutua puntaroimaan, ottaako vastaan yliopisto-opettajan sijaisuuden, jolloin työsuhdeura jatkuu katkeamatta, mutta tutkimusura ei ehkä etene toivottua tahtia.
Pajalan mielestä ihanteellisesti akateemista työtä saisi tehdä ”hiukan tyhjäkäynnillä”, ei äärimmäisessä suoritusmoodissa.
“Taloudelliset ongelmat ovat olemassa, mutta niiden ei tarvitsisi olla päällimmäisinä asioina. Voisi kiinnittää huomiota opetukseen, tutkimukseen, kaikkeen siihen, mitä on saatu aikaan. Tutkijat kuitenkin pitävät työstään yli kaiken.”
Antti Pajala, Tieteentekijöiden puheenjohtaja
”Tämä luo älyllisen tilan, jossa voi oivaltaa uutta. Oivaltamisen tilaan pääsy kuitenkin vaatii paljon työntekoa. Jos asia ei ole hallussa, ei siitä voi mitään uuttakaan oivaltaa.”
Myös yleisellä ilmapiirillä on merkitystä. Pajala on kuullut monesta suusta, että yliopistoissa on tällä hetkellä vähän ankea ilmapiiri, kun puhutaan niin paljon rahoista, tiloista ja säästämisestä.
”Taloudelliset ongelmat ovat olemassa, mutta niiden ei tarvitsisi olla päällimmäisinä asioina. Voisi kiinnittää huomiota opetukseen, tutkimukseen, kaikkeen siihen, mitä on saatu aikaan. Tutkijat kuitenkin pitävät työstään yli kaiken.”
ajaton aika yliopistotyössä
Joskus tulee niitäkin hetkiä, jolloin tietoisuus ajasta katoaa ja innostus vie mukanaan. Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian dosentti Oili-Helena Ylijoki on tutkinut aikaa tieteellisessä työssä. Hän puhuu ajattomasta ajasta, joka kuvaa uppoutumisen hetkiä.
Ajaton aika ei ole vain joutilasta haahuilua. Se voi olla hidasta, mutta se voi olla myös nopeaa ja intensiivistä. Ajatonta aikaa voi kokea myös vaikkapa inspiroivissa keskusteluissa kollegoiden tai opiskelijoiden kanssa.
Ajaton aika ei usein synny itsestään vaan vaatii aikatauluttamista. Pitää kalenteroida, jotta saa vapautta. Joku tarvitsee keskittymiseen konkreettista tilaa: sitä, että lähtee pois yliopistolta ja ottaa etäisyyttä arkiympäristöön. Joku varaa päiviä keskittyneeseen työhön. Jonkun on mahdollista nipistää vain hetki sieltä ja toinen täältä: istua vaikka illalla lapsen treenien ajan autossa kirjoittamassa.
”Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut pystyvät sirpaleisenkin ajan keskellä menemään tutkimuksen tekoon ja kirjoittamaan artikkeliin muutaman kappaleen lisää.”
Ajattomalle ajalle voi luoda olosuhteet, mutta sitä ei voi pakottaa. Ylijoen haastattelemat tutkijat ovat kuvanneet työtään prosessiksi, jossa innostuneisuus vuorottelee epätoivon tuntemusten kanssa. Ammattitaitoon kuuluu tunnistaa tämä omalakinen kiertokulku ja luottaa siihen, että uusi flow tulee ajallaan.
Tieteellisiä oivalluksia voi tulla missä vain, mutta usein ne vaativat rauhaa ja suhteellisen turvattua tilaa: sitä, ettei tarvitse olla koko ajan ”veitsi kurkulla” töiden loppumisen tai organisaatiomuutosten takia.
Ylijoen mukaan rauha ei tarkoita sitä, ettei olisi aikatauluja tai määräaikoja. Pelkkä vellova aikakaan ei ole monille hyvä. Koronavuonna jotkut kertoivat, että oli hirveästi aikaa, mutta ei saanut tartuttua mihinkään.
”Usein tarvitaan raameja, mutta ei liian puristavia eikä tukahduttavia.”
Mitä on rakenteellinen kiire?
Jos työtä on liikaa, moni ajattelee, että on itse huono organisoimaan. Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian dosentti Oili-Helena Ylijoki sanoo, että individualistisessa kulttuurissa ajankäyttö on sälytetty yksilön ongelmaksi, vaikka ongelmat ovat rakenteellisia.
Rakenteellisesta kiireestä puhutaan, mutta mitä se on?
Ylijoki on tutkinut yliopistolaisten kokemuksia ajasta ja tunnetta ajan kiihtymisestä. Tieteellisessä työssä rakenteellista kiirettä tuottavat pisteyttäminen, mittaaminen, tehokkuuden ja huippujen tavoittelu. Se ei kuitenkaan synny vain ääneen lausutuista vaatimuksista. Usein sitä luovat sisäistetyt, sosiaalisesti ylläpidetyt odotukset siitä, miten pitäisi suoriutua ja mikä on riittävää.
Moni tieteentekijä myös aidosti rakastaa työtään, joka ei periaatteessa lopu koskaan. Mitä enemmän saavuttaa, sitä enemmän voi nostaa rimaa. Ongelma ei ole se, etteikö osaisi priorisoida tärkeintä, vaan se, että kaikkea tärkeintäkään ei ehdi tehdä.
”Monilla tutkijoilla on ajatus, että riittääkö tämäkään. Tunne leimaa työn arkea, se on ilmaa, jota hengitetään”, Ylijoki sanoo.
Kiire ja paine syntyy myös ristiriitaisista odotuksista, jos arjen käytännöt eivät vastaa mitattavia arvostuksia. Tutkijoiden haastatteluissa tuli esiin ”aikaparadoksi”: yliopisto pitää yllä aikataulutetun ajan ylivoimaa, mutta lopulta palkitsee tutkimusansioista, jotka vaativat ajatonta aikaa.
Opetustyö ja hallinnolliset tehtävät ovat olennaisia yliopiston toiminnalle, mutta arvioinneissa ja tehtävän täytöissä huomio kiinnitetään julkaisuluetteloon.
Kiirettä tuskin voi kokonaan poistaa, mutta ratkaisuja tulisi etsiä työyhteisönä. Akateemisen lukemisen haasteita käsitellyt Juhana Venäläinen on itse löytänyt inspiraatiota kollegoiden lukupiiristä. Se jäsentää lukemista, vähentää yksinäistä suorittamisen painetta ja riittämättömyyden tunnetta.
”Kokoonnumme lukemaan kiinnostavia ajankohtaisia tekstejä tai teoreettisesti hankalia klassikoita ja puhumme niistä oman ymmärryksemme puitteissa. Se on itselleni tosi mielekäs lukemisen muoto.”
Työyhteisö voi yhdessä miettiä työoloja: miten digitaalisia välineitä käytetään, kuinka nopeaa vastausta odotetaan ja voisiko päivän viikossa rauhoittaa keskittyneelle työlle.
”Meidän pitää yhdessä pystyä puhumaan siitä, mikä tässä on pointti: miksi olemme täällä, mikä vietti ja kutsumus pitää meidät tutkimustyössä”, Venäläinen sanoo.
Lähteet:
Juhana Venäläinen: Ajattelun riitelevät rytmit. Kirjallisen elämän temporaalisuuksia mitallistetussa yliopistossa. Elina Arminen, Anna Logrén, ja Erkki Sevänen (toim.): Kirjallinen elämä markkinaperustaisessa mediayhteiskunnassa. (Vastapaino 2020)
Oili-Helena Ylijoki: Ajan paradoksit tutkimustyössä. Anu-Hanna Anttila, Timo Anttila, Mirja Liikkanen ja Hannu Pääkkönen (toim.): Ajassa kiinni ja irrallaan – yhteisölliset rytmit 2000-
luvun Suomessa. (Tilastokeskus 2015)
