Tutkijat luupin alla
Tutkijoiden työtä arvioidaan jatkuvasti heidän urapolkunsa eri vaiheissa. Tiedeyhteisön parissa pyritään kehittämään vastuullista tutkijanarviointia. Millä perusteilla tutkijoita tulisi arvioida?
Teksti Anssi Bwalya kuvat getty images
Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten rekrytoinnit, ylennykset, tutkimusrahoitukset… Tutkijoiden tekemää työtä arvioidaan vähän joka käänteessä. Arviointikriteerit ohjaavat tutkimuksen suuntaa.
”Arviointi vaikuttaa siihen, miten eri tieteenalat edistyvät, minkälaista tietoa tuotetaan, kuka sitä tuottaa ja mitä varten”, kuvaa tutkijanarviointiin perehtynyt tutkijatohtori Maria Pietilä Itä-Suomen yliopistosta.
Akateemisellakin työajalla on rajansa ja etenkin uransa alkuvaiheessa tutkijan täytyy ajatella valintojaan uranäkymien kannalta. On pohdittava, millaiselle tutkimukselle löytyy rahoitusta ja millaiset saavutukset painavat rekrytoinneissa.
Vastuullisen tutkijanarvioinnin mittatikut
Osa tutkijoista ajattelee, että arvioinnissa on keskitytty liikaa arvostetuissa tiedelehdissä julkaistuihin vertaisarvioituihin artikkeleihin ja muuhun määrälliseen metriikkaan. Kritiikki on jo johtanut muutoksiin. Nykyisin puhutaan vastuullisesta arvioinnista, jossa tavoitellaan tasapainoa metriikan ja kattavamman laadullisen arvioinnin välillä.
Pietilä kertoo, että tutkimusten perusteella tutkijat pitävät tieteellisiä julkaisuja keskeisinä työnsä arvioinnissa. Moni kuitenkin ajattelee, että julkaisumetriikka tarjoaa yksinään liian kapean näkökulman tutkijan työhön. Vertaisarvioitujen artikkeleiden merkitys riippuu osin tieteenalasta. Humanistisilla aloilla myös monografiat voivat olla hyvin keskeisiä tutkimustuotoksia ja teknisissä tieteissä tutkimuksissa syntyneillä aineistoilla tai ohjelmistoilla saattaa olla suuri merkitys alan kehitykselle. Samaan aikaan yhä useampi toivoo, että arvioinnissa huomioitaisiin tutkijan sitoutuminen avoimen tieteen edistämiseen.
”Moni ajattelee, että julkaisumetriikka tarjoaa yksinään liian kapean näkökulman tutkijan työhön.”
Lisäksi tutkijan työhön kuuluu usein muutakin kuin tutkimusta. Tieteellisten seurain valtuuskunnan Julkaisufoorumin koordinaattori Mira Söderman kertoo, että arvioinnissa pyritään nykyisin tunnistamaan työn monimuotoisuus aiempaa paremmin.
”Tutkijat eivät ainoastaan julkaise, vaan tekevät myös paljon muuta arvokasta toimintaa: he opettavat ja ovat yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa.”
Tutkijoiden työ on kansainvälistä, joten iso osa tutkijanarvioinnin kehittämisestäkin tapahtuu kansainvälisenä yhteistyönä. Esimerkiksi eurooppalaisen yliopistoallianssi YUFE:n kehittämä portfolio kartoittaa tutkijan ansioita neljällä osa-alueella: tutkimuksessa, opetuksessa ja ohjauksessa, yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa sekä tiimityössä ja johtamisessa.
Kehitystyöhön osallistuneen Pietilän mukaan ideana on, että rekrytoiva taho voi valikoida portfoliosta osioita sen mukaan, millaisesta työtehtävästä on kyse. Portfolio muistuttaa narratiivisia ansioluetteloja: listamaisen CV:n sijaan tutkijoita kannustetaan kuvaamaan omin sanoin taustaansa, ansioitaan ja uravisioitaan.
Viekö monipuolisuus ojasta allikkoon?
Monipuolisempaan arviointiin liittyy omat haasteensa. Kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg Tampereen yliopistosta huomauttaa, että arvioinnin tulisi olla ennakoitavaa. Tämä ei välttämättä toteudu, jos mukaan tuodaan paljon eri osa-alueita ilman selkeää priorisointia.
Forsberg ajattelee, että ainakin yliopistojen tutkijarekrytoinneissa on aivan järkevää keskittyä ensisijaisesti tutkimusansioihin. Julkaisumetriikka ei sovi tieteenalojen välisiin vertailuihin, mutta tietyn alan sisällä julkaisuilla mitatut tutkimusmeriitit ennustavat suhteellisen hyvin tulevaa suoriutumista.
Esimerkiksi yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle ei Forsbergin mielestä kannattaisi antaa liikaa painoarvoa. Tutkimusjulkaisuihinsa tutkija voi itse vaikuttaa, mutta mahdollisuudet yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen riippuvat paljolti ulkoisista tekijöistä – kuten siitä, mitkä aiheet sattuvat kulloinkin nousemaan julkiseen keskusteluun.
Tutkimusjulkaisuihinsa tutkija voi itse vaikuttaa, mutta mahdollisuudet yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen riippuvat paljolti ulkoisista tekijöistä.
”Yhteiskunnallinen vuorovaikutus on paljon enemmän kysyntä- kuin tarjontalähtöistä”, Forsberg toteaa.
Jokaisen hakijan perusteellinen laadullinen arviointi ei myöskään ole aina realistista, jos tiettyyn tehtävään hakee suuri joukko tutkijoita. Hakijasumasta täytyy ensin seuloa kaikkein lupaavimmat kandidaatit. Määrällinen metriikka on usein avuksi tässä ”shortlistauksessa”.
Pietiläkään ei ajattele, että metriikasta tulisi kokonaan luopua. Tutkimusten perusteella pelkkää julkaisulistaa ei kuitenkaan usein koeta riittäväksi tietolähteeksi. Pietilän ja hänen kollegoidensa tekemissä haastatteluissa tutkijarekrytoinneista vastaavat tahot toivoivat lisätietoa esimerkiksi hakijoiden motivaatiosta, urasuunnitelmista ja näkemyksistä tutkimuksen kehittämiseen.
Oma ongelmansa on se, ettei mitään systemaattista arviointiprosessia aina edes ole. Monet tutkijarekrytoinnit tapahtuvat ”suljettujen ovien takana” suorarekrytointeina.
”Sitäkin voisi välillä nostaa esiin, että milloin hakujen pitäisi olla avoimia ja miksi jotkut haut eivät sitä ole”, Pietilä huomauttaa.
Pietilä, Söderman ja Forsberg korostavat, että arvioinnista on tärkeää käydä avointa ja tutkimusperusteista keskustelua. Söderman painottaa, ettei vastuullisessa tutkijanarvioinnissa ole kyse vain yksien kriteerien vaihtamisesta toisiin.
”Loppupeleissä kysymys on ennen kaikkea kulttuurin muutoksesta”. Söderman sanoo.
Tämä tarkoittaa sen pohtimista, mitä oikeastaan pidämme tutkijan työssä tärkeänä. Arvioinnin vieminen aidosti vastuulliseen suuntaan vaatiikin tutkijayhteisön laajaa osallistumista.
