Urapolkujen risteyksessä: tohtorin ura yliopistolla vai sen ulkopuolella?
Moni tohtori työllistyy muualle kuin yliopistolle. Miten tutkijataustaa voi hyödyntää yrityksessä, säilyykö yhteys akatemiaan jaonnistuuko paluu, jos sitä haluaa?
Teksti terhi hautamäki kuvitus anna-kaisa jormanainen
Olen meidän talon ykkös-sudenkorentotyyppi.”
Näin kertoo konsultointiyritys Swecossa työskentelevä Jaakko Ilvonen.
Tutkijataustainen Ilvonen on löytänyt oman alan työnsä yrityssektorilta. Sudenkorennoista väitellyt biologi olisi tuskin osannut kuvitella sitä etukäteen. Hän hyödyntää konkreettisesti osaamista, jota hän hioi väitöskirjatutkijana Turun yliopistossa ja Suomen ympäristökeskuksessa.
Ympäristöalan konsulttiyhtiön luontoasiantuntijana hän on muun muassa päässyt maastoon tekemään sudenkorentoselvityksiä. Jos asiakas haluaa perustaa esimerkiksi datakeskuksen tai tuulivoimala-alueen, luontoasiantuntija selvittää alueen lajistoa ja sen vaikutusta rakentamiseen.
Tutkijakoulutettujen määrä Suomessa on yli kaksinkertaistunut 2000-luvulla.
”Repertuaariin kuuluvat hyönteisselvitykset ja lintuselvitykset, ja lepakkoselvityksiäkin tein kesällä. Jos sitten löytyy vaikka huuhkajan pesäpaikka, täytyy asiakkaan suureksi harmitukseksi kertoa, että tähän ei nyt saakaan rakentaa.”
Noin puolet työstä on selvitysten valvontaa ja organisointia projektipäällikkönä. Sitä tehtävää hän hoitaa tällä hetkellä useassa datakeskushankkeessa.
Akateemiset harrastukset
Tutkijakoulutettujen määrä Suomessa on yli kaksinkertaistunut 2000-luvulla. Vaikka yliopisto on tutkijakoulutettujen yleisin työpaikka, yliopistot työllistävät tohtoreista vain noin kolmanneksen. Erot tieteenalojen välillä ovat suuria: yhteiskuntatieteellisiltä aloilta jäädään useammin yliopistoon kuin teknillisiltä aloilta. Kolmannes työllistyy yrityksiin tai yrittäjäksi ja kolmannes julkiselle sektorille: kunnille, valtiolle ja tutkimuslaitoksiin
Ilvonen ei ollut opiskeluaikanaan ajatellut työtä yksityisellä puolella tai julkishallinnossa. Hän halusi tutkijaksi. Gradun tulokset olivat sen verran mielenkiintoiset, että hänelle suositeltiin niiden julkaisemista. Siitä hän päätti jatkaa suoraan väitöskirjatyöhön.
Suomen ympäristökeskukseen Iivonen pääsi aluksi tukityöllistettynä ja jatkoi määräaikaisuuksissa viitisen vuotta. Hän olisi viihtynyt Sykessä pidempäänkin, mutta henkilöstön vähennystarpeen vuoksi määräaikaisuus ei saanut jatkoa.
Ilvonen haki Swecolle tehtävään, jota ei saanut, mutta hakemuksen perusteella hänet bongattiin nykyiseen toimenkuvaansa.
Hän ei ole luopunut akateemisesta maailmasta kokonaan. Hänellä on yksi väitöskirjaohjattava, ”akateemisen tekemisen aihioita” ja tutkimusaineistoa kerättynä. Näitä projektejaan hän edistää vapaa-ajallaan sen, minkä kolmen lapsen vanhempana ehtii.
”Se on hauskaa vastapainoa tällaiselle tosi konkreettiselle tekemiselle. Siinä pääsee viljelemään vähän abstraktimpia ajatuksia, ja jos vain aika riittää, tulen sitä jatkamaan.”
Raja-aidat hälventyvät
Tohtorien työllistymistä eri sektoreille halutaan edistää, ja tämä on esimerkiksi käynnissä olevan tohtorikoulutuspilotin tavoite.
Yliopistonlehtori Taru Siekkinen Tampereen yliopistosta tutkii akateemista professiota ja akateemisia uria. Hän sanoo, että kun yrityksissä johdon ja rekrytoivien henkilöiden oma keskimääräinen koulutustaso on noussut, tohtorintutkinnon arvo saatetaan tiedostaa aiempaa paremmin.
Tutkijataustaiset ihmiset työskentelevät yli sektorirajojen. Siekkisen ja kollegoiden viimevuotinen artikkeli kertoo, että kolmannes yliopistoissa työskentelevistä tohtoreista tekee myös yliopiston ulkopuolisia töitä. Suunnilleen yhtä moni muualla työskentelevä on työssä myös yliopistolla.
Siekkinen on aiemmin akatemiahankkeessa tutkinut syitä, miksi ihmiset lähtevät yliopistosta ja mikä vetää yliopistoon. Selkeästi yleisimmät syyt lähteä olivat määräaikaisuudet ja epävarmat tulevaisuusnäkymät.
”Varsinkin nuorilla tutkijoilla palkkaus usein laahaa muiden sektorien palkkausta jäljessä. Muita syitä olivat muun muassa
yliopiston byrokratia ja huono johtaminen.”
Yliopistoon tutkijoita vetää työn autonomia ja mielekkyys, joskin autonomian määrä vaihtelee eri työtehtävissä. Hyvin monille tutkijakoulutetuille yliopistotyö on työn sisällön puolesta mieleinen uravalinta.
Laaja tarve tohtoreille
Jaakko Ilvonen kokee, että tohtoriudesta on suurta hyötyä konsulttitehtävissä. Hän huomauttaa, että luontoalan asiantuntijuus on tohtorina aika monta pykälää korkeampi kuin se olisi maisterina.
Tiedon määrä lisääntyy, ja samalla kasvaa tietoa yhdistävien ja jäsentelevien asiantuntijoiden tarve. Iivonen kokee, että hänelle olisi ollut alun perin hyötyä siitä tiedosta, miten laaja-alaisesti biologeja ja ekologeja tarvitaan työelämässä.
”Toki maailma on erilainen nykyään. Kaikissa teollisissa hankkeissa vaaditaan luonnontieteellistä näkemystä ihan eri tavalla kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten.”
”Se on ihan yleisesti koettu ongelma: jos yliopistolta lähtee, onko enää paluuta.”
Julkaisumeriittejä ei yksityisellä puolella kerry luontevasti, muuta arvokasta kokemusta kyllä. Ilvosta voisi kiinnostaa myös yliopistotyö, mutta määräaikaisuudet eivät houkuta.
”Jos rahoitus olisi kunnossa eikä tarvitsisi jännittää, mistä saa seuraavan vuoden tai neljän vuoden pätkän, työskentely akateemisessa maailmassa olisi täysin varteenotettava vaihtoehto. Mutta siellä oli ikuinen raharumba, ja se oli se ongelma.”
Yhteys akatemiaan tärkeä
Monia vastaväitelleitä tohtoreita urasiirrot mietityttävät. Onko kiire valita akateemisen maailman ja muun työelämän välillä ja pysyä valitsemallaan tiellä?
”Se on ihan yleisesti koettu ongelma: jos yliopistolta lähtee, onko enää paluuta”, Taru Siekkinen sanoo.
Väitöskirjalla on ikä, muistuttaa myös Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin kirja Väitöksen jälkeen. Opas akateemiselle uralle (Art House 2021). Oppaan mukaan aikaisemmin ei ehkä ollut niin suurta väliä, missä järjestyksessä teki asioita. Oli mahdollista kokeilla uraa muualla ja palata takaisin.
Vanheneva väitöskirja ilman sen jälkeisiä tutkimuksia ei ole meriitti tutkimusrahoitusta haettaessa. Monet rahoittajat hyväksyvät vain neljän vuoden ikäisen väitöskirjan post doc -rahoitusta varten, joskin pidennystä saa hyvistä syistä, kuten perhevapaista.
Siekkinen ei usko, että lopullisia pussinperiä tulee vastaan, vaikka tekisi uraa muualla. Toki paluu hankaloituu, jos akateemisesta maailmasta on poissa useita vuosia. Jos paluu saattaisi kiinnostaa, olisi kuitenkin tärkeää säilyttää yhteys akateemiseen tekemiseen.
”Jos pitää huolta verkostoista, käy konferensseissa ja silloin tällöin kirjoittaa jonkin artikkelin, se lisää merkittävästi mahdollisuutta tulla takaisin.”
Yhteyksiä voi pitää monin tavoin. Tohtoripilotissa on paljon ulkopuolisia ohjaajia yrityksistä. Yritysten asiantuntijat käyvät konferensseissa ja luennoivat yliopistoissa. Työelämäprofessorit luovat yhteistyötä omissa verkostoissaan. Siekkisen mukaan silläkin on merkitystä, miten onnistuu cv:ssään kuvaamaan muualla kertynyttä osaamistaan.
”Aika paljon Suomessa edelleen merkitsevät myös henkilökohtaiset suhteet ja luottamus ihmisten välillä: koetaan, että henkilö on hyvä tyyppi johonkin tiimiin.”
”Tuskinpa ne minua valitsevat”
Karkkikauppaefekti. Näin kuvaa Aalto-yliopiston hydrometallurgian professori Mari Lundström tunnetta, kun hänelle vuosikymmen sitten ehdotettiin yliopistoon paluuta.
”Se on sitä, kun joku kysyy, että haluaisitko olla legoliikkeessä tai karkkikaupassa töissä ja kaikille tulee sellainen olo, että haluaisin.”
Lundström oli työskennellyt seitsemän vuotta Outotecillä, kaivosyhtiö Outokummusta erotetussa teknologiayhtiössä. Häntä oli pyydetty töihin jo ennen väitöstä. Yrityksessä ajettiin demonstraationa uutta kuparituotantoteknologiaa, jota hän väitöstyössään tutki.
Lundström toimi tutkimustyössä, T&K-hankkeiden projektinjohtajana ja teknisenä asiantuntijana asiakasprojekteissa. Tuli patentteja ja kansainvälistä kokemusta. Hän piti jatkuvasti yhteyttä myös yliopistoon. Eräillä aamukahveilla hänen entinen väitöskirjaohjaajansa kysyi, oliko hän harkinnut avoinna olevaa professuuria.
”Yliopistossa on tutkimisen, keksimisen ja innovaation vapaus, ja voi tehdä opiskelijoiden, kollegoiden ja ulkomaisten tutkimusryhmien kanssa vaikka mitä.”
”Sanoin, että en todellakaan ole. Se on määräaikainen työ, ja minulla on pysyvä työ teollisuudessa.”
Kysymys kuitenkin käynnisti mietinnän. Karkkikauppaefektillä Lundström kuvaa sitä mutkatonta, välitöntä houkutusta, jonka ajatus tutkijataustaiselle ihmiselle herätti.
”Yliopistossa on tutkimisen, keksimisen ja innovaation vapaus, ja voi tehdä opiskelijoiden, kollegoiden ja ulkomaisten tutkimusryhmien kanssa vaikka mitä.”
Ja voisi päästä killan oltermanniksi! Tämäkin ajatus juolahti Lundströmin mieleen. Opiskelijapiireissä pyörivän kummiprofessorin tehtävä oli aina vaikuttanut tosi coolilta.
”Kun teollisuudessa ei akateemisia meriittejä kerry niin paljon, ajattelin, että tuskinpa ne minua professuuriin valitsevat, mutta olisin varmaan aika hyvä siinä.”
Meriitit nähdään mutta ei lasketa
Toisin kuin Lundström epäili, teollisuudessa hankittu osaaminen vakuutti rekrytoijat. Koska hänellä ei ollut erityisen paljon juuri niitä meriittejä, joita yliopiston mittareilla seurataan, hän aloitti apulaisprofessorin uraportaalta. Professori hänestä tuli kuuden vuoden jälkeen, vuonna 2021.
”Kyllä yritysmaailman meriitit tunnistettiin. Haastattelussa johto sanoi, että kyllä me ne näemme, mutta niitä ei voida laskea eivätkä ne vaikuta uraportaaseen. Ne kuitenkin varmaan vaikuttivat todella positiivisesti siihen, että tuli harkituksi hyvänä hakijana, pääsi haastatteluun ja pitämään opetusnäytettä.”
Nykyisin Lundström vetää 25 hengen tutkimusryhmää ja johtaa kansallista akkumetallien tutkimuksen ekosysteemiä. Uravalinta tuntuu oikealta joka päivä.
”Työtunteja tulee yliopistossa paljon enemmän kuin teollisuudessa. Ei niin, että elämä olisi kevyempää työkuormaltaan. Mutta en ole yhtenäkään päivänä katunut.”
Tuoreita tohtoreita Lundström kehottaa näkemään itsensä kykenevänä monenlaiseen työhön. Väitöskirja on yhdenlainen todiste siitä, että pystyy tekemään projekteja ja suunnittelemaan isoja kokonaisuuksia. Se vaatii loogista ajattelua, epätäydellisen tiedon sietämistä ja siitä kommunikointia.
”Näitä taitoja tarvitaan tosi monessa ammatissa ja roolissa, eikä itseään ole syytä kaventaa.”
Vaikuttavuussäätiö rahoittaa
yhteishankkeita – ”Riskitön tapa
hakea yrityspuolen työkokemusta”
Yliopiston ja yritysten raja-aitoja vähentävät yhteiset tutkimushankkeet. Samalla ne tarjoavat ihmisille uramahdollisuuksia.
Suomen valtio perusti vuonna 2019 Tutkimuksen vaikuttavuuden tukisäätiön tätä tarkoitusta varten. Vaikuttavuussäätiö rahoittaa tutkimusorganisaatioiden ja yritysten yhteistä tutkimusta. Missiona on kasvattaa Suomen kilpailukykyä ja vahvistaa osaamisen perustaa.
Vaikuttavuussäätiön toimitusjohtajan Petro Poutasen mukaan osaaminen kasvaa erityisen tehokkaasti, kun sitä siirtyy ihmisten mukana organisaatiosta toiseen. Tämä on leivottu sisään säätiön rahoitusmalliin. Kun hankkeeseen palkataan post doc -tutkija, hän työskentelee puolet hankeajasta yrityksessä, joka sitoutuu tarjoamaan tutkijalle ja hankkeelle tarvittavat fasiliteetit ja resurssit.
”Rahoitus on riskitön tapa hakea yrityspuolen työkokemusta. Mahdollisuus palata yliopistoon tai tutkimuslaitokseen ei häviä mihinkään. Luulen, että moni tutkija kokee riskiksi lähteä akatemiasta siinä vaiheessa, kun pitäisi rakentaa akateemista uraa.”
Vaikuttavuussäätiö on ryhtynyt hiljattain yhyttämään yrityksiä ja tutkijoita erityisesti ihmistieteiden aloilla, joilla ei ole tähän pitkää perinnettä tai valmiita verkostoja, kuten esimerkiksi teknillisillä aloilla.
”Tutkijalla ei ole akateemisessa maailmassa selkeää motivaatiota lähteä rakentamaan yritysyhteistyötä, ellei motivaatio tule tutkimuksen vaikuttavuuden kautta. Se ei tuo meritoitumiseen erityistä lisää. Tämä on iso ongelma: miten huomioitaisiin paremmin tutkijan työurissa sen merkitys, että he käyttävät aikaa verkostojen rakentamiseen ja luovat raja-aidat ylittäviä hankkeita.”
Poutasen mukaan yliopisto ja elinkeinoelämä ovat kaksi eri logiikalla toimivaa maailmaa, joissa on hyvin erilaiset aikajänteet ja tavoitteet. Tästä voi syntyä kitkaa.
”Keskeistä yhteistyön onnistumiselle on se, että on tehty taustatyö hyvin, yritys ja tutkijat tietävät mihin ovat lähdössä ja odotukset ovat kunnossa”, Poutanen sanoo.
Säätiö näyttää oman selvityksensä mukaan onnistuneen: ensimmäisten vuosien päättyneistä hankkeista 70 prosentissa kumppanit olivat hakeneet tai saaneet jatkorahoitusta. He olivat tyytyväisiä ja päättäneet jatkaa yhteistyötä. Ensimmäisen vuosikerran post doceista puolet oli päätynyt töihin yrityksiin.
”Tavoite ei ole saada tutkijoita pois yliopistoista, vaan lisätä yhteistyötä. Väistämätöntä on kuitenkin se, että osaavat ihmiset saavat hyviä työtarjouksia. Hankkeiden johtajilta on kuulunut viestiä, että kaikki ovat siitä onnellisia, ja se ei ole keneltäkään pois.”
