Yhtä monta tarinaa kuin on tulijaa
Yliopistojen kansainvälisestä henkilöstöstä ei voi puhua yhtenä ryhmänä. Ihmisillä on hyvin monenlaisia kokemuksia akateemisen uran ja muun elämän järjestymisestä vieraassa maassa.
Teksti terhi hautamäki kuvitus Outi Kainiemi
Suomalaisilla on tapana kysellä tänne muuttaneilta, miksi nämä ovat valinneet Suomen. Suomessa 12 vuotta asunut LUT-kauppakorkeakoulun tutkija Mariana Galvão Lyra on tottunut vastaamaan: ”Miksi ei?”
Hänelle muutto Brasiliasta Eurooppaan oli mahdollisuus toteuttaa haave tutkijan työstä.
”Akateemisella uralla Brasiliassa jää eurooppalaiseen verrattuna yleensä hyvin vähän tai ei ollenkaan aikaa tutkimukseen. Työ on enemmän opetusta.”
Lyra tuli Suomeen tekemään ympäristöpolitiikan väitöskirjaa. Hänen taustansa on kauppatieteissä, ja nykyinen tutkimus liittyy uusiin teknologioihin vihreän siirtymän alalla.
Hänet oli hyväksytty tohtoriohjelmaan sekä Leedsiin että Itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun. Suomi kiinnosti hänelle luvatun neljän vuoden työsopimuksen vuoksi. Lyra oli jo tavannut ohjaajansa konferenssissa, mutta tiedot Suomesta olivat vähäiset.
”Akateemisella uralla Brasiliassa jää eurooppalaiseen verrattuna yleensä hyvin vähän tai ei ollenkaan aikaa tutkimukseen. Työ on enemmän opetusta.”
Mariana Galvão Lyra, tutkija, LUT-kauppakorkeakoulu
”Kävin Riossa suurlähetystössä ja sanoin, että olen muuttamassa Suomeen, mutta en tiedä paljoakaan. Suomalainen työntekijä vastasi, että Helsingin lentokenttää ei suljeta koskaan, ei edes talvella. Mietin, mitä se edes tarkoittaa!”
Muutto suurkaupungista Joensuuhun oli shokki. Lyra sai asunnon kaukaa keskustasta, ja etenkin pimeinä talviaikoina hän tunsi elävänsä eristyksissä. Vei vuosia kotiutua.
Työ oli kuitenkin unelmien täyttymys. Sai keskittyä tutkimukseen ja puhua konferensseissa väitöstyön aiheesta. Ohjaajat kutsuivat aktiviteetteihin ja kotiinsa. Yliopiston henkilöstöhallinto auttoi kaikessa.
”Suomalaisen kulttuurin mielenkiintoinen paradoksi on se, että suomalaiset rakastavat auttamista mutta vihaavat avun pyytämistä.”
Väitöstutkimuksensa aikana Lyra vietti joitakin kuukausia Pohjois-Italiassa ja Espanjassa. Hän viihtyi, koska hän tunsi maiden olevan kulttuurisesti lähempänä kotimaataan kuin Suomi. Kokemukset yliopistoista saivat kuitenkin kaipaamaan Suomea, jossa asiat yleensä toimivat hyvin ja ihmisten suhde on suora ja tasa-arvoinen.
”Olen tänä vuonna osa-aikaisena apulaisprofessorina Portugalissa. On hassua, kuinka he kohtelevat minua kuin kuningasta tai kuningatarta. Pidän enemmän suomalaisesta tyylistä.”
Yliopistossa on nykyään helppo toimia englanniksi, mutta alkuaikoina Lyra turhautui ryhmäsähköposteihin ja laittoi kerran viestin: miksi kirjoitatte suomeksi, kun tiedätte, että täällä on monia ei-suomenkielisiä.
”Ohjaajani vastasi, että voin jättää meilit huomiotta, mutta hän oli väärässä. Juuri noita meilejä minun olisi pitänyt koettaa ymmärtää, jotta oppisin, miten asiat toimivat.”
Myös ammattiliiton tapaamisissa kielestä on Lyran mukaan tehty ongelma: jotkut vastustavat englannin käyttämistä pääkielenä silloin, kun mukana on ei-suomenkielisiä.
”Kyse ei ole siitä, että luovutaan suomen kielestä, vaan siitä, että tehdään kokous ymmärrettäväksi kaikille. Kansainvälisen yhteisön kokoaminen samaan huoneeseen on eri asia kuin vallan, tiedon ja äänen jakaminen tuon yhteisön kanssa.”
”Kyse ei ole siitä, että luovutaan suomen kielestä, vaan siitä, että tehdään kokous ymmärrettäväksi kaikille.”
Mariana Galvão Lyra, tutkija, LUT-kauppakorkeakoulu
Lyra ei pidä itseään enää ”kansainvälisenä” tutkijana. Hänen lapsensa on suomalainen, hän omistaa kodin Suomessa ja hän sai pysyvän oleskeluluvan vuonna 2020.
Hän on itse uusien tulijoiden tukena ja mukana järjestämässä tapahtumia. Moni heistä ei hahmota, kuinka kallista elämä täällä voi olla ja kuinka epävarmat uranäkymät. Kun Lyralta on kyselty Suomesta, hän on kehottanut harkitsemaan muuttoa tarkkaan. Suomalaisilta kollegoilta hän toivoo empatiaa tulijoita kohtaan.
”Suomalaisessa yhteiskunnassa syntyneet ja tähän järjestelmään kasvaneet eivät voi ymmärtää, millaisia haasteita kansainvälinen henkilöstö kokee. Vain keskustelemalla, vaihtamalla kokemuksia ja oppimalla tulijoilta ihmiset ja organisaatiot voivat auttaa tehokkaammin.”
Suomessa opettajalla on vapaus
Englannin opettaja Saeed Ahmad työskentelee nykyään Itä-Suomen yliopiston kielikeskuksessa, mutta hänet toi Kuopioon alun perin vaimon tutkijantyö.
Pakistanista kotoisin oleva Ahmad asui aiemmin perheineen Saudi-Arabiassa, jossa hän työskenteli apulaisprofessorina. Kun puoliso sai postdoc-paikan Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2021, he olivat hankalan päätöksen edessä. Heillä oli tuolloin jo kaksi lasta. Oli mahdoton ajatus asua eri maissa ja valita, kumman luona lapset asuisivat.
”Päätin, että irtisanoudun työstäni, tulen Suomeen puolison oleskeluluvalla ja katsotaan, mitä tapahtuu.”
Siinä missä moni maahan muuttava kokee kulttuurishokkeja, Ahmad suhtautui muuttoon rennosti ja joustavasti. Hän ajattelee, että Suomeen tulo sujui hyvin, koska hän oli kokenut vieraaseen kulttuuriin muuton ennenkin. Hän oli vaihtanut maanosaakin jo aiemmin.
Valmistumisensa jälkeen Ahmad työskenteli Pakistanissa kauppakorkeakoulussa englannin opettajana, sen jälkeen tutkijana ja opettajana Kiinassa, sitten taas Pakistanissa tenure track -urapolulla, kunnes lähti taas ulkomaille, Saudi-Arabiaan.
”Suomeen tullessani olin työttömänä, mutta en missään vaiheessa huolestunut urastani. Olin toiveikas ja otin muuton seikkailuna. Saavuimme kuumasta Saudi-Arabiasta, jossa lämpötila nousee 45 asteeseen. Tänne tullessamme oli viileä sää, joten nautimme kovasti.”
”Joskus, jos yliopistolla kokoukset tai tapahtumat ovat suomeksi ilman käännöstä, meillä muualta muuttaneilla on hieman hankalaa, koska haluamme seurata, mitä tapahtuu.”
Saeed Ahmad, englannin opettaja, Itä-Suomen yliopiston kielikeskus
Suomessa Ahmad aloitti kotoutumisohjelmassa ja alkoi opiskella suomen kieltä. Hän teki täydentäviä pedagogisia opintoja Oulun yliopistossa ja hankki päätöksen tutkintonsa tunnustamisesta Suomessa.
Ensimmäinen askel suomalaiseen työelämään oli parin kuukauden määräaikaisuus Kuopion kansalaisopistossa vuonna 2022. Suomeen oli tuolloin tullut ukrainalaisia, joille oli järjestetty suomen ja englannin opetusta. Ahmad pääsi opettamaan heille englantia.
Te-toimiston kautta löytyi harjoittelupaikka Savonia-ammattikorkeakoulusta, jossa hän opetti liike-elämän englantia. Kun Savoniaan tuli ryhmä sairaanhoitajia Egyptistä, Ahmad opetti myös heitä. Sen jälkeen hän sai paikan Itä-Suomen yliopiston kielikeskuksesta.
Kielikeskuksessa on vierähtänyt yli kolme vuotta, ja Ahmad viihtyy mainiosti. Hän opettaa sekä Kuopion että Joensuun kampuksilla ja välillä etänä Kuopiosta käsin. Työn ohessa hän on suorittanut melkein joka lukukaudella kurssin tai pari suomen kieltä.
”Tähän asti uskoin englannin opettamiseen englanniksi, mutta nyt ajattelen, että on ok myös puhua välillä suomea. Joskus, jos yliopistolla kokoukset tai tapahtumat ovat suomeksi ilman käännöstä, meillä muualta muuttaneilla on hieman hankalaa, koska haluamme seurata, mitä tapahtuu. Minusta ei kuitenkaan tunnu, että jäisin yksin, vaan apua on aina tarjolla.”
Perhe aikoo jäädä pysyvästi. Nuorin lapsi on syntynyt Kuopiossa, ja lapset ovat sopeutuneet elämään täällä.
Ahmad sanoo, että hänen työnsä eroaa paljon siitä, mitä se oli Pakistanista, Kiinassa ja Saudi-Arabiassa. Täällä opettajalla on paljon autonomiaa, ja hän voi suunnitella itse mitä opettaa ja mitä menetelmiä haluaa kokeilla.
”Tämä on ensimmäinen kerta työurani aikana, kun olen tuntenut tällaista vapautta.”
”Ota aikaa ja kutsu kahville”
Monille ulkomaalaisille tutkijoille Suomi on yksi vaihtoehto muiden joukossa eikä välttämättä ykkönen. Aalto-yliopiston professori Lily Diaz-Kommonen sen sijaan sai 1990-luvulla vahvan kokemuksen siitä, että Suomi on paikka, jossa hän haluaa olla.
Puertoricolainen, Yhdysvalloissa ja Espanjassa työskennellyt tutkija-taiteilija osallistui 1990-luvulla mediataiteen uranuurtajan Minna Tarkan järjestämään ISEA94-konferenssiin.
”Tuntui, että paikalla olivat kaikki ihmiset, jotka olivat jotain uuden mediataiteen alalla.”
Kerran hän istui Taideteollisen korkeakoulun lounaskuppilassa sattumalta samaan pöytään Medialaboratorion johtajan Philip Deanin kanssa. Keskustelun pohjalta hän laittoi TaiKiin hakemuksen väitöskirjatutkijaksi ja aloitti siellä vuonna 1995.
Innostava taiteen tutkimuksen ala oli tärkeä syy muuttaa. Oli myös muita syitä. Yksi oli rakkaus: Diaz-Kommonen löysi kumppanin Suomesta. Toinen oli terveys. Ennen Suomeen tuloaan hän työskenteli Fulbright-stipendillä Espanjassa ja sairasteli paljon.
”Madridissa lääkäri sanoi, että tarvitsen paikan, jossa on paljon metsää, puita ja helppo hengittää.”
”En tiedä, johtuuko se siitä, että naiset ovat täällä niin vahvoja, mutta minusta tuntui, että pystyin puhumaan ja sanomisillani oli merkitys.”
Lily Diaz-Kommonen, professori, Aalto-yliopisto
Diaz-Kommonen eli lapsuutensa Puerto Ricossa ja Venezuelassa. Hän teki Yhdysvalloissa Bachelor-tutkinnon antropologiasta sekä maisterintutkinnon Master of Fine of Arts in Computer Arts ja päätyi intohimonsa valokuvataiteen pariin. Hän eli New Yorkin taidepiireissä 1980-luvun ”hulluja vuosia”, kuten hän noita aikoja kutsuu. Välillä hän työskenteli Wall Streetillä Merrill Lynch -investointipankissa graafisena suunnittelijana.
Yhdysvalloissa espanjankieliseen puertoicolaiseen naiseen kohdistui ennakkoluuloja, rasismia ja vähättelyä. Siihen nähden Suomessa oli hyvä ilmapiiri.
”En tiedä, johtuuko se siitä, että naiset ovat täällä niin vahvoja, mutta minusta tuntui, että pystyin puhumaan ja sanomisillani oli merkitys.”
Muuten kulttuuri tuntui vieraalta: piti oppia ajattelemaan, kuinka kollegat ajattelevat. Pimeät ajat olivat fyysisesti raskaita, eikä Diaz-Kommonen pystynyt pariin vuoteen heräämään ajoissa. Rahatilanne ei ollut alkuvuosina hyvä. Piti myös oppia laittamaan ruokaa, sillä New Yorkissa syötiin ulkona.
”Täällä oli siihen aikaan ehkä kaksi kiinalaista ravintolaa, toinen niistä naapurissani. Siellä oli ehkä kaksi annosta, jotka muistuttivat mitään, mitä olin aiemmin syönyt.”
Diaz-Kommonen haki ja sai hankerahoitusta Suomen Akatemialta professori Pekka Korvenmaan kanssa. Hänen väitöstyönsä käsitteli uutta mediaa arkeologisen ja historiallisen tutkimuksen työkaluna.
1990-luvun TaiKin hän muistaa erityisenä paikkana, dynaamisena ja kiehtovana.
”En sano, ettei nyt ole dynaamista, mutta olemme osa suurempaa instituutiota ja meillä on kaikenlaisia sääntöjä – eikä sekään ole huono asia. Mutta juuri muistelimme kollegan kanssa, kuinka mahtavaa oli saada elää sitä aikaa.”
Diaz-Kommosen tutkimusaiheet liittyvät antropologiaan, designiin, kulttuuriperintöön, ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutukseen ja uuteen mediaan. Ensimmäisen määräaikaisen professorin tehtävän hän sai 2004 ja täysprofessuurin 2014. Hän on johtanut tutkimushankkeita esimerkiksi EU:n Horisontti 2020- ja Luova Eurooppa -ohjelmien rahoituksella.
Diaz-Kommonen on nykyisin Suomeen muuttavien tutkijoiden ja uran alussa olevien professorien tukena. Hän sanoo, että integroituminen vie aikaa ja vaatii tulijalta innostusta sekä aktiivisuutta. Vastaanottavien kollegoiden tulisi huomioida ja osallistaa ihmisiä, kuulla heidän ajatuksiaan ja ongelmiaan. Pienetkin teot merkitsevät:
”Ole ystävällinen. Ota aikaa kiireisestä aikataulustasi ja kutsu kahville.”
Kuka on kansainvälinen tutkija?
Kun tutkijatohtori Ekaterina Borozdina Tampereen yliopistosta haastatteli 15:tä ulkomaalaistaustaista yhteiskuntatieteilijää näiden kokemuksista, moni kyseenalaisti käsitteen eikä välttämättä mieltänyt itseään ”kansainväliseksi”.
Borozdinateki vuosien 2024 ja 2025 vaihteessa yliopiston sisäisen selvityksen, jonka löydöksiä hän julkaisi myös pienimuotoisena artikkelina. Hänen mukaansa ulkomaalainen henkilöstö niputetaan helposti samaan kategoriaan, vaikka olosuhteet, kokemukset sekä asema työssä ja yhteiskunnassa poikkeavat paljon toisistaan.
”Jotkut ovat saaneet koulutuksensa Suomessa, tehneet koko uransa täällä ja pitävät itseään suomalaisina tutkijoina. Toiset ovat ulkomaalaisia tutkijoita väliaikaisesti. Kotimaahansa palattuaan he muuttuvat ’tavallisiksi’ amerikkalaisiksi, ruotsalaisiksi tai kiinalaisiksi tutkijoiksi.”
Vakituisessa työssä olevilla on eri huolet kuin niillä, joiden oleskelulupa uhkaa päättyä määräaikaisuuden päättyessä, tai joilla ei apurahatutkijana ole pääsyä samaan sosiaaliturvaan kuin työsuhteisilla. Kun yliopistossa mietitään tukea kansainväliselle henkilöstölle tai poliitikot pohtivat, miten houkutellaan kansainvälisiä osaajia, vastaukset riippuvat siitä, millaista ”kansainvälisten” ryhmää ajatellaan.
Borozdinan tutkimushaastateltavienkin näkemykset vaihtelevat. Ne, jotka haluavat jäädä, toivovat yliopistolta kannustimia oppia suomea. Ne, jotka ovat täällä väliaikaisesti, eivät missään nimessä halua kielen opiskelusta rasitetta.
”Ei voi yleistää, mitä kansainväliset tutkijat haluavat. Määrittely on poliittista: se tarkoittaa, että tiettyjä agendoja ja intressejä asetetaan etusijalle ja muut jäävät sivuun.”
Akateeminen yhteisökään ei ole kaikille sama. Yhden yliopiston sisälle mahtuu monenlaisia työympäristöjä.
”Sosiologina ajattelen, että kansainvälistymisessä kyse ei ole yksilöistä vaan instituutioista ja rakenteista, jolloin koko yhteisöstä tulee kansainvälisempi.”
